Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

9789526845654-198x300

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 213 s.
Fabriikki, 2017

Yössä vuori roihuaa (Arde el monte de noche, 2009) on esimmäinen suomennettu päiväntasaajanguinealainen romaani. Fabriikki Kustannuksen julkaisema teos on hyvää jatkoa kolumbialaisen Laura Restrepon romaanin suomennokselle Intohimon saari (La isla de la pasión, 1989).

Tällä kertaa Fabriikin listoille päätynyt Juan Tomás Ávila Laurel on vainottu kirjailija, joka on joutunut jättämään kotimaansa Päiväntasaajan Guinean taakseen poliittisista syistä. Yössä vuori roihuaa on julkaistu alun perin Espanjassa. Teos perustuu Ávila Laurelin lapsuudenmuistoihin Annobónin saarelta.

Yössä vuori roihuaa sijoittuu pienelle ja syrjäiselle saarelle Päiväntasaajan Guinean rannikolla. Syrjäisyys näkyy muun muassa ihmisten taikauskossa ja vaatimattomissa elinolosuhteissa, vaikka saari on ollut jo pitkään länsimaalaisten valloittajien käsissä.

Sen lisäksi että saaren asukkaat ilmiselvästi kärsivät köyhyydestä ja ruokapulasta, koituu heidän riesakseen vielä kohtalokas koleraepidemia. Kolera oli karua todellisuutta myös Ávila Laurelin lapsuudessa 1970-luvulla.

Saarelaiset kuvittelevat koleran olevan rangaistus saarella aiemmin tapahtuneista väkivallanteoista ja jatkoa oudoille onnettomuuksille. Teoksen kertojaääni suhtautuu rauhallisesti saaren tapahtumiin. Vain kerronnalle ominainen toisteisuus ja mutkikkuus paljastavat järkytyksen. Kirjailija on selvästi halunnut osoittaa sormella maan hallitusta, joka on jättänyt ihmiset yksin saarelle pulaan.

Kuten sanottu, Yössä vuori roihuaa -teoksessa on paljon samaa kuin Fabriikin aiemmin julkaisemassa Intohimon saaressa. Molemmat romaanit sijoittuvat syrjäiselle ja eristyneelle Etelä-Amerikan rannikon saarelle, jossa nopeasti yltyvä tauti tuottaa tuhoa. Molemmista teoksista on luettavissa samanlaista sortajan ja sorretun välistä hiljaista kamppailua sekä unohduksen tuottamaa onnettomuutta.

Restrepon teoksen tapaan Yössä vuori roihuaa kertoo vahvasti ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteista. Teos kiteyttää sivustakatsojan roolin ja ajatusmaailman reiluun pariin sataan sivuun. Kertojan objektiivisuus luo teokseen avuttomuuden tunnelmaa aiheuttaen lukijalle vahvoja tunnereaktioita.

Ávila Laurelin romaani on taitavasti ja hypnoottisesti kirjoitettu pieni mestariteos, jonka vaikuttavuus piilee sen monipolkuisessa kerronnassa, jolla kirjailija on onnistunut häivyttämään suoran yhteiskunnallisen piikikkyyden teoksestaan. Romaanin yhteiskuntakriittinen luonne avautuu hienovaraisen tyylikkäästi.

Pieni kirjasto: Juan Tomás Ávila Laurelin: Yössä vuori roihuaa

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.

Aavikon kaiut (2013)

foto_0000000720130903165234
Carmen Hertz (María Gracia Omegna) ja Carlos Berger (Francisco Celhay) ovat pääosasssa Chilen veriseen historiaan sijoittuvassa draamasarjassa. (Kuva: Chilevisión)

Aavikon kaiut (Ecos del desierto, 2013)
Tv-sarja, draama/historia, 4 x 50 min
Ohjaus: Andrés Wood
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón & Andrés Wood
Pääosissa: María Gracia Omegna, Aline Küppenheim & Francisco Celhay

Aavikon kaiut on chileläinen draamasarja, joka kertoo Chilen verisestä poliittisesta historiasta. Neliosainen lyhytsarja avaa Chilen lähihistorian veritekoja Augusto Pinochetin vallankaappauksen jälkeisenä aikana 1970-luvulla.

Chilessä ei arkailla nostaa päivänvaloon maan väkivaltaista lähihistoriaa. Lukuisat kirjailijat ja elokuvien tekijät ovat ottaneet tavoitteekseen tehdä ulkomaailmaa tietoisemmaksi Chilen laittomista tapahtumista, jotka rikkovat räikeästi ihmisoikeuksia. On hienoa havaita, että nyt myös televisiosarjojen tekijät ovat tarttuneet aiheeseen.

Aavikon kaiut kertoo Chilessä 1970-luvulla tapahtuneista ”katoamisista”. Todellisuudessa kyse oli laittomista teloituksista. Vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden kannattajat vaiennettiin ilman oikeudenkäyntiä keskellä ääretöntä aavikkoa.

Tätä seurasi vuosikymmenten ajan jatkunut sotku ja sähellys. Aluksi teloitukset tietenkin kiellettiin julkisuudessa. Lopulta kun teot paljastuivat ja syyllisiä alettiin etsiä, vastuuta teloitusten toimeenpanosta sysättiin puolelta toiselle. Moni tekijä jäi vaille vastuuta. Itse Pinochetkin kuoli vuonna 2006 ilman tuomiota syytetyistä rikoksista.

Sarja kuvaa nuoren vasemmistolaisperheen tarinaa 1970-luvulta 2000-luvulle. Carlos Berger (Francisco Celhay) on yksi vankilasta kadonneista vangeista, jonka salaa teloitettua ruumista piilotellaan vuosikymmenten ajan. Hänen vaimonsa Carmen Hertz (María Gracia Omegna & Aline Küppenheim) joutuu miehensä katoamisen jälkeen pärjäämään yksin pienen lapsensa kanssa.

foto_0000000420130903165234
Carmen Hertz (Aline Küppenheim) yhdessä ystävänsä kanssa elivät vuosikymmeniä jatkuneessa piinassa. (Kuva: Chilevisión)

Carmen ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan alkaa vimmaisesti periä tietoja hallitukselta. Carmen Hertz on ihailtavan rohkea ja sitkeä juristi. Uhkailuista huolimatta hän kykenee säilyttämään malttinsa. Sarja kuvaa, kuinka tapettujen miesten vaimot hiljalleen ja pitkäjänteisellä työllä selvittävät rikosten kulun ja tekijät.

Tv-sarjassa on hyvin merkityksellisellä tavalla kuvattu tapahtumia eri aikatasoilla hyppien. Kerrontatapa kuvastaa vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuuden aikaa sekä sen mutkikkaita solmuja ja aukkokohtia. Tapahtumat pyörivät pitkään samojen kohtausten ympärillä, ja vähitellen niiden päälle annostellaan uutta tietoa.

Aavikon kaiut on tärkeä muistutus Chilen lähihistorian raakuuksista, ja on hienoa, että Etelä-Amerikan historiaa kuvaavia sarjoja saadaan nähtäväksi myös Suomen televisiossa. Kiitos tästä Ylen tv-sarjahankinnoista ja -ohjelmistosta vastaaville työntekijöille!

Sarjaa on esitetty Yle Teema & Fem -kanavalla sekä Yle Areenassa.

Yle Teema: Aavikon kaiut
Helsingin Sanomat: Chilen kaikkien aikojen kallein tv-sarja Aavikon kaiut kuvaa diktatuurin aikaa
Helsingin Sanomat: Kolumni: Tämän opin Suomesta, kun näin tv-sarjan kammottavasta teloittajasta kaukana Chilessä

Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Red Nose Company: Punainen viiva

_9310404_orig

Red Nose Company: Punainen viiva
Vierailunäytös Turun kaupunginteatterissa 22.3.
Ohjaus: Otso Kautto
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttelijät: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Kotimaisista klassikkoteoksista on tehty valtavat määrät adaptaatioita niin valkokankaalle kuin näyttämölle. Ilmari Kiannon kanonisoidusta Punaisesta viivasta on Matti Kassila ohjannut ensimmäisen filmatisoinnin jo 1959.

Red Nose Companyn klovnien Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama) esittämässä ja Teatteri Quo Vadiksen Otso Kauton ohjaamassa Punaisessa viivassa on – enemmän kuin sovituksesta näyttämölle – kyse pikemminkin teoksen ja sen koko syntykontekstin ja tekijän kommentoinnista ja näkyväksi tekemisestä.

Red Nose Companyn klovneriaa hyödyntävä esitys kertoo Kiannon Punaisen viivan tarinan läpikotaisin. Kertomus sijoittuu ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan vuonna 1907.

Korpiloukon syrjäiseen metsätupaan, Topi ja Riika Romppasen torppaan asti kantautuu huhu punaisesta viivasta, jonka nyt ensimmäistä kertaa myös köyhä kansa pääsee vaaleissa vetämään. Toivo herää kansassa, mutta kehitys etenee liian hitaasti tuodakseen apua nälästä ja kivusta kärsiville Korpiloukon lapsille.

Yllättävänkin yksityiskohtaisesti Korpiloukon vähäosaisen perheen tarinaan pureutuva esitys ei silti puuduta yleisöä. Siitä pitävät huolen Miken ja Zinin menevä  ja vilpitön esiintyminen.

Esitys perustuu osin improvisaatiolle, mikä tuo lavalle lisäkomiikkaa ja läsnäolon tuntua. Esityksen huumori on samaan aikaan purevaa ja hyväntahtoista. Se osoittaa sormensa ainoastaan kohti ilmiselviä asioita, jotka ansaitsevat tulla esiin nostetuiksi.

Klovnien kommentit Kiantoa ja tämän teosta kohtaan ovat pääosin satiirisia. Muun muassa Kiannon herkkä ja lyyrinen lause saavat sarkastisen osansa kommenteista.

Esityksessä on puututtu myös Kiannon tapaan esittää vähäosaiset henkilöhahmot yksinkertaisina jörriköinä, joille vierasperäisten sanojen lausuminen tuottaa vaikeuksia – esimerkiksi ”sosiaalidemokraatista” tulee Korpiloukon Topin suussa ”soli-sali-ratti”.

_9758383_orig

Kiannon Punainen viiva on loppujen lopuksi suuri tragedia. Miken ja Zinin käsittelyssä teoksesta on tuotu esille uusia puolia, eikä lopun traagisuus välity katsojalle niin vaikuttavana kuin romaanista käsin luettuna.

Parituntista esitystä halkovat musiikkiesitykset, joissa klovnit tippuvat rooleistaan. Ääniraidan kappaleilla, muun muassa Iggy Popin, Lou Reedin ja Manic Street Preachersin biiseillä, klovnit Mike ja Zin tuovat myös koskettavasti itseään osaksi esitystä.

Esitystä suositellaan 14-vuotiaista ylöspäin. Mielestäni esitys sopisi täydellisesti kotimaista klassikkokirjallisuutta vierastaville nuorille. Myös kirjallisuuden klassikoiden syvälukutaitoa ja perusteltua kyseenalaistamista olisi hyvä oppia jo nuorena.

Yle: Näihin kuviin Ilmari Kiannon Punainen viiva tiivistyy klovnien käsissä!
Red Nose Company: Punainen viiva kiertueella 2016-2017

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.