Aurinkobaletti & TEHDAS Teatteri: Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen

62b5b16a637d366d1e01fd561c8fdebd_f532
Kuvassa Anna-Kaisa Kuisma, Laura Sillanpää, Patrick Di Quirico, Jaakko Lilja, Päivi Kujansuu, Elina Raiskinmäki & Mikko Kaikkonen. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Aurinkobaletti & TEHDAS Teatteri: Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen
Esitykset: 23.3.–28.4.
Ohjaus & koreografia: Merja Pöyhönen & Urmas Poolamets
Nuket: Laura Hallantie & Jenni Rutanen
Lavastus ja puvustus: Laura Hallantie, Jenni Rutanen & Pia Kalenius
Valosuunnittelu: Marko Kallela
Äänisuunnittelu: Konsta Savolainen
Esiintyjät: Anna-Kaisa Kuisma, Jaakko Lilja, Laura Sillanpää, Mikko Kaikkonen, Päivi Kujansuu, Elina Raiskinmäki & Patrick Di Quirico

Aurinkobaletin ja TEHDAS Teatterin yhteistuotannossa kaksi toisilleen läheistä taiteenalaa, nukketeatteri ja tanssi, on tuotu yhteen samalle näyttämölle. Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen -esityksen ovat yhdessä luoneet nukketeatterin taitaja Merja Pöyhönen sekä tanssija-koreografi Urmas Poolamets.

Nooat kertoo uudelleen Raamatun Vanhan testamentin tarinan suuresta vedenpaisumuksesta ja täyteen ihmisiä ja eläimiä lastatusta arkista. Pohjateksti ei kuitenkaan ole hengellinen, vaan Raamatun kertomusta hyödynnetään kuin myyttistä kertomusta ihmiskunnan syntyajoista.

Esityksen voisi olettaa primitiiviseksi, Darwinin evoluutioteorian ja Raamatun välillä kolhuilevaksi apinasirkukseksi, mutta sivilisaation merkit, kuten vaatetus, ovat läsnä heti alusta alkaen. Vaatteet ovat osa ihmisen identiteettiä, ja niiden muuttuminen ajan myötä rinnastetaan myös historian kulkuun ja ajan etenemiseen.

Kaukana evoluutioteoriasta ei kuitenkaan olla, sillä esitys kohdistaa ajatukset juuri ihmislajin jalostukseen. Millä periaatteella ihmiset ja eläimet valitaan arkkiin pelastettavaksi?

Eikö vedenpaisumuksessa olekin kyse suuresta puhdistuksesta, jonka tarkoituksena on kitkeä kaikki pahuus ja irstaus maan päältä, rakentaa maailmasta parempi paikka asua ja turvata ihmiskunnalle parempi kehityssuunta – vaikkakin epämääräisin keinoin?

Esityksen lavasteissa on käytetty runsaasti muovia. Ikään kuin varoittavana esimerkkinä esitys pyrkii kiinnittämään huomiota myös nykyhetkeen ja merten roskatulviin. Eläimet voivat selvitä vedessä, mutteivät aina vain laajenevien muovimantereiden seassa.

Tanssijat ja nukettajat rakentavat yhdessä huumaavan näyn suureen tuhotulvaan ja siitä selviytymiseen. Valojen ja kuultavien muovimateriaalien yhteisleikki on jännittävästi toteutettu. Koreografian vyöryävä eteneminen ja lempeät hidastukset tuottavat esitykseen rytmin, jota on mielyttävä seurata.

Mallinukkien ja niiden raajojen hyödyntäminen tuo esitykseen irvokasta ilmettä, kun kasvottomat ihmiset seisovat avuttomina rivissä ja odottavat jumalallista pelastusta. Kun luonnonvalinta ei enää toteudu, ne jotka miellyttävät, pärjäävät parhaiten.

Nooat yhdistelee kahden lajin parhaimpia puolia. Tanssin ja nukketeatterin yhteispeli on saumatonta. Esiintyjät tuntuvat ylittävän omat rajansa ja tulevat koko ajan lähemmäksi sekä toisiaan että yleisöä. Tila otetaan haltuun monipuolisesti niin kuin kuuluukin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Nooat-teoksessa ihmiset, nuket ja erilaiset materiaalit ottavat kantaa ilmastonmuutokseen

Mainokset

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa

godota-odottaessa-tyt-esityskuvia-kuvat-jouni-kuru_9
Kuva: Jouni Kuru

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa
Esitykset: 24.3.–7.4.
Ohjaus: Janne Pikka
Käsikirjoitus: Janne Pikka ja näyttelijät
Puvustus: Noora Happonen
Esiintyjät: Nuppu Ervasti, Elisa Kinnunen, Eeva Mäkinen, Mikko Peltotupa & Ennu Leiwo

Turun ylioppilasteatterin Godota odottaessa muuttui viime metreillä Odottaessa -esitykseksi, Samuel Beckettin kuuluisan näytelmän vastaesitykseksi. Odottaessa ei ole silti vaillinainen tai tynkä, siitä ei puutu mitään. Enemmän kuin taiteellisesti kunnianhimoinen esitys, se on kuitenkin kannanotto ja sellaisena taiten kirjoitettu ja esitetty.

Turun ylioppilasteatteri koki ikävän vastoinkäymisen pari viikkoa sitten, kun agentuuri viime tipassa ehti kieltää näytelmän esittämisen vedoten näytelmäkirjailijan vaatimukseen, ettei näytelmässä saisi esiintyä naisnäyttelijöitä.

Godota odottaessa -esitys meni puihin viikkoa ennen ensi-iltaa. Yle uutisoi tapauksesta otsikolla: ”Kaksi suomalaista teatteria joutui perumaan esityksensä vaihdettuaan miehet naisiin: ’Käsittämätöntä, että tällainen rajoittuneisuus on mahdollista'”.

Tapauksesta nousi kohu, jonka aikana kritiikki kohdistui vuoroin sekä näytelmäkirjailijan ahdasmielisyyttä että agentuurin toimintatapoja ja -periaatteita kohtaan.

Nyt esitettävä Odottaessa on alkuperäisestä esityksestä varioitu palimpsesti, jossa hyvin roisisti hyödynnetään viittauksia sekä alkuperäisen esityksen näytelmätekstiin että esityksen peruuntumisesta aiheutuneeseen kohuun.

Mukana ovat edelleen samat Godota odottaessa -esitystä harjoitelleet näyttelijät. Vladimiriin ja Estragoniin vertautuvat ystävykset Voitto (Nuppu Ervasti) ja Taisto (Elisa Kinnunen) jatkavat odottamista, vaikka tietävät, ettei ketään tai mitään tulekaan. Ei ainakaan niin kauan, kun näyttelijät ovat naisia.

Tragikomediaksi luokiteltava esitys höllentää kohun jäljiltä kireytyneitä suupieliä. Nuppu Ervastin ja Elisa Kinnusen näyttelemä parivaljakko on hulvattoman hyvin rakennettu, ja näyttelijäntyötä on ilahduttava seurata. Komiikka on piikikästä ja osuvaa.

Esitys on kirjoitettu ajatuksella. Siinä ei ole lähdetty vain uhoamaan ja haukkumaan teatterimaailman auktoriteetteja, vaan kritiikki on tarkkaan harkittua ja itse näytelmäntekstiin sidottua.

Koko tapaus on kiinnitetty kuin jatkumoksi Beckettin absurdin teatterin perinteelle. Elämän ja teatterimaailman irrationaalisuus on kudottu yhteen. Absurdi teatteri on yllättänyt ja ylittänyt itsensä.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Ylioppilasteatterin Odottaessa-esitys kerrostuu herkulliseksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi
Turun ylioppilaslehti: Arvio: Turun ylioppilasteatterin riemukas raakile

TEHDAS Teatteri: Rauhanneuvottelija

RN-web-3
Kuvassa: Sotaa käyvien maiden edustajat (Outi Sippola & Sirpa Järvenpää), Nelson Mandela (nukke: Maiju Tainio) & rauhanneuvottelija (Alma Rajala). Kuva: Jussi Virkkumaa.

TEHDAS Teatteri: Rauhanneuvottelija
Esitykset: 2.3.–8.4.
Ohjaus: Johanna Latvala
Käsikirjoitus: Johanna Latvala, Veera Lehtola & Outi Sippola
Nuket: Maiju Tainio
Valosuunnittelu & lavastus: Jarkko Forsman
Musiikki ja äänisuunnittelu: Hilla Väyrynen
Esiintyjät: Sirpa Järvenpää, Maria Laitila, Alma Rajala & Outi Sippola

Tragikoominen nukketeatteri tuntuu olevan turkulainen taitolaji. TEHDAS Teatterin ammattitaitoiset tekijät onnistuvat yllättämään tässä lajissa kerta toisensa jälkeen.

Rauhanneuvottelijassa monisyistä ja valitettavan ajankohtaista aihetta, toivoa sodan päättymisestä, on lähestytty ihailtavan uskaliaasti.

Aivan aluksi haluan osoittaa tyytyväisyyteni esityksen tilankäytöstä ja lavastuksen suunnittelusta. Kun astuu TEHDAS Teatterin esitystilaan, sitä ei koskaan ole tunnistaa samaksi kuin edellisellä kerralla. Vaikka lavasteet ovat yksinkertaiset, oivaltava tilankäyttö tehostaa esitystä.

Rauhanneuvottelijassa näyttelijät ja nuket toimivat rinnan. Tällä kertaa nuket ovat esittäviä hahmoja ja tuovat esitykseen dokumentaarisuutta runsaan sitaattien käytön ohessa.

Käsiohjelmaa vilkuilemalla voi huomata, että projektin eteen on tehty valtavasti taustatyötä. Esityksessä on hyödynnetty sekä kirjallisia lähteitä että kyselyhaastatteluilla saatua tietoa.

Rauhanneuvottelija tuo mieleen Turun kaupunginteatterissa viime vuonna pyörineen Suoraa puhetta -esityksen, jossa näyttelijät esittivät kuuluisia ja vähemmän kuuluisia puheita enemmän tai vähemmän dramatisoituina versioina.

Rauhanneuvottelija on Kaupunginteatterin esityksestä ainakin kymmenen harppausta eteenpäin – harkitusti hyödynnetyt sitaatit toimivat esityksen teemallisina kiteyminä.

Rauhanneuvottelijan komiikka on railakasta, mustaa ja kuumottavaa. Siihen yhdistyy esityksen groteski luonne. Likaiset ja irvokkaat ravintolapöytäkohtaukset ja Maiju Tainion karut nuket kiinnittävät sodan maalliset ja kapitalistiset ulottuvuudet yleisön verkkokalvoille.

Rauhanneuvottelija sijoittuu keskelle konfliktia jonnekin päin Lähi-itää. Sisällissota on vaatinut kahdelta sodan osapuolelta sekä mittavia rahallisia tappioita että ihmisuhreja. Sodan päättymisestä neuvottelemaan saapuvat molempien osapuolten edustajat (Sirpa Järvenpää & Outi Sippola).

Puhutaan vuosisatoja jatkuneista rajankäynneistä. Neuvotteluja johtaa ulkopuolinen, puolueeton (ja suomalainen) rauhanneuvottelija (Alma Rajala). Kummallakin osapuolella on omat vaatimuksensa ja ehtonsa tulitauon sopimiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.

RN-web-1
Kuvassa: Tarjoilijat (Sirpa Järvenpää, Maria Laitila & Outi Sippola). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Esityksen premissinä toistuu lainaus Pekka Haaviston teoksesta Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja (WSOY, 2011): ”Sovitteluehdotus on aina osapuolille pettymys. Niin sen pitääkin olla”. Puolueettomuus tarkoittaa absoluuttista kompromissia, rauhanneuvottelijan tehtävä ei ole asettua heikomman vaan rauhan puolelle.

Toinen toistuva väite kuuluu, että rauhasta neuvotteleminen on kuin käsikirjoittamista. Vaikka esitystä onkin ryyditetty koomisin elementein, paistaa komiikan läpi se surullinen kaavamaisuus, jolla rauhaa(kin) tehdään.

Rauhanneuvottelijan työ on johtaa keskustelua, jakaa puheenvuoroja kuin repliikkejä ja puristaa neuvottelut rytmillisesti tasaväkisiin osuuksiin, jotka osapuolet pystyvät kumpikin nielemään.

Rauhanneuvottelija toteuttaa tuttua ja hyväksi havaittua kaavaa. Ensimmäinen puoliaika kehittää draaman kaarta vieden tarinaa eteenpäin, kun taas toinen puoliaika rikkoo kaaren systemaattisuuden. Psyyke hajoaa ja kokonaisuus pirstaloituu, kunnes lopuksi palaset taas kootaan yhteen muotopuoleksi mutta ehjää muistuttavaksi, symboliseksi kokonaisuudeksi.

Esityksen ohjannut Johanna Latvala on aiemmin ohjannut TEHDAS Teatteriin Sarah Kanen 4.48 Psykoosi -näytelmän nukketeatteriesityksenä. Latvalan kokemus synkistä aiheista ja ”aiheista, joista ei puhuta” näkyy myös Rauhanneuvottelijassa. Esitys on juuri niin pureva ja kiinni ajan hermoilla kuin kuvitella saattaa.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Tehdas Teatterin Rauhanneuvottelija tarjoaa kiinnostavan lähestymiskulman maailman konflikteihin mutta yrittää haukata liian suuren palan

Dave Lindholm: Sanat

9789510427682_frontcover_final_medium

Dave Lindholm: Sanat
Sanoituskokoelma, 315 s.
Johnny Kniga, 2017

Kun laulusanoituksia julkaistaan kirjoina, ikuinen ongelma on, etteivät sanat paperilla toimi sellaisenaan. Tarvitaan jotain enemmän, tarvitaan jokin hyvä perustelu, miksi juuri nämä tekstit on koottava kansien väliin.

Sanat on kokoelma musiikko ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholmin suomenkielisisä sanoituksia viideltä vuosikymmeneltä 1972–2016. Lindholm on edelleen aktiivinen lauluntekijä ja keikkailija, joka viime vuosina on jaksanut julkaista vähintään yhden albumin per vuosi.

Kuuluisan kynäniekan sanoituskokoelma ei kuitenkaan vältä sitä ongelmaa, mikä lajiin yleisesti liittyy; tekstit eivät kanna irrallaan musiikista. Pelkästään sanoja lukiessa jotkin aiemmin hyviltä vaikuttaneet kappaleet voivat alkaa jopa menettää kiiltoaan.

Lindholmin kohdalla kokoelman julkaisuun on silti muitakin syitä kuin fanien rahastaminen. Lindholmin vaikeista sanoituksista on helpompi saada selvää tekstimuodossa. Etenkin joillekin varhaisille lauluteksteille ominaisia piirteitä ovat monimerkitykselliset ja pitkät virkkeet, joiden hahmottaminen käy työstä.

Lisäksi Lindholmin laulutyyli on vain omiaan lisäämään sanoitusten hämärtymistä musiikin sekaan. Laulutekstit haluaa lukea paperilta heti kuultuaan kappaleen.

Sanat-kokoelmassa sanoitukset on järjestetty teemoittain, mutta hakemiston avulla sanoituksia voi seurata myös samalla kun kuuntelee musiikkia levyltä, mikä onkin mielenkiintoinen tapa lähestyä sanoituksia multimodaalisesti – samaan aikaan tekstin ja äänen välityksellä.

Teoksesta ei löydy minkäänlaista esipuhetta sanoittajalta itseltään tai kustannustoimittajalta, tutkijalta tai keneltäkään muultakaan asiantuntijalta. Mielestäni teoksen kokonaisuutta tukemaan olisi kaivattu muutakin kuin sanoitusten teemallista esitystapaa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös millaisia tulkintoja sanoituksista on tehty.

Jonkinlaiseksi perusteluksi kokoelman yksinkertaisuuteen kannen etuliepeeseen on kirjattu: ”Dave Lindholmin (s. 1952) suomenkieliset sanat vuosilta 1972–2016. Järjestettynä teemoittain, sarjoittain. Ei aikaa, ei paikkaa, ei levyjä. Sanat, ja vain ne. Fiilis.” Sanat eivät tekijöiden mukaan kaipaa sen tarkempaa selittelyä.

Laulutekstien selittäminen ja tulkitseminen onkin usein riskialtista puuhaa. Monet nuoruuden suosikkihitit ovat vesittyneet, kun joku on tullut kertomaan, mistä sanat ”oikeasti” kertovat. Populaarimusiikkiin kuuluu tietty sokea viehättyminen, joka estää kuulemasta kappaleita syvemmin ja tarkastelemasta sanoituksia kriittisesti.

Jo se että laulutekstit on järjestetty teemoittain auttaa kuitenkin hahmottamaan Lindholmin tuotannon yleisilmettä. Lähes puolet sanoituksista käsittelevät rakkautta joko positiivisesta tai negatiivisesta näkökulmasta.

Loput sanoituksista on koottu otsikon ”Elämä. Hidas & nopee” alle, mikä pitää sisällään laidasta laitaan sekä hyvin irrallisia aiheita että yleisinhimillisiä ja elämänkatsomuksellisia teemoja.

Ero vanhojen ja tuoreiden tekstien välillä ei aina ole selvä, mutta merkittävimmät tekstit ajoittuvat selvästi 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Uusimmat sanoitukset toistavat usein samoja aiheita ja teemoja kuin vanhat biisit mutta eivät enää yhtä oivaltavin sanankääntein. Oivaltavuuden tilalle on tullut varmuus ja kokemus.

Kun vertailee sanoitusten ilmestymisvuosia, voi nähdä jonkinlaisen kehityskaaren Lindholmin tuotannossa, vaikka teemoittainen esitystapa jokseenkin sitä häivyttää. Alkutuotannon monimerkitykselliset ja välillä jopa nonsenselta haiskahtavat tekstit muuttuvat vähitellen tyylitellymmiksi, pohditummiksi ja lopulta itsevarmemmiksi.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että sama vakaa ja itsetietoinen fiilis säilyy läpi tuotannon, vaikka musiikillisesti kappaleet saattavat erota toisistaan huomattavasti.

Sanoitukset eivät ole kuitenkaan aivan tasalaatuisia. Mukaan mahtuu muutama helmi, jotka Lindholmin tuotannossa on aiemminkin tunnustettu, kuten ”Pieni ja hento ote” ja ”Sitähän se kaikki on”. Tässä mielessä sanoituskokoelma ei yllätä. Merkityksellisimmät sanoitukset kulkevat käsi kädessä merkittävimpien biisien kanssa.

Mitä vaihto-opiskelusta Argentiinassa jäi käteen

20171029_135431

Olen viivytellyt tämän viimeisen vaihtopostauksen kirjoittamista, sillä en vielä haluaisi päästää irti ja tunnustaa, että vaihtoaika on jo ohi ja että täällä sitä taas ollaan, kohtalaisen pysyvästi jämähtyneenä kylmän maan kamaralle.

Viimeiseksi haluaisin vielä koota yhteen asioita ja ajatuksia siitä, minkä koin hyväksi, hyödylliseksi tai muuten kiinnostavaksi vaihtojaksoni aikana. Luettelen siis asioita, jotka kuvaannollisesti kannoin mukanani Argentiinasta Suomeen ja niitä, jotka mieluusti jätin sinne.

 

Espanjankielinen kirjallisuus
Kirjojen lukeminen espanjaksi tuntuu nykyään helpommalta kuin englanniksi lukeminen. Luen nyt enemmän kirjoja ja artikkeleita alkukielellä kuin ennen. Espanjaksi lukiessa ongelmaksi muodostuu vain se, että jään lähes joka kirjan jälkeen miettimään, miksei kyseistä teosta ole vielä suomennettu ja tahtoisin itse ryhtyä projektiin saman tien.

20171029_131732

Mate
Toin matkamuistona kotiin uuden maten ja bombillan, mutta edullista yerbaa on vaikea löytää. Mate tuleekin jatkossa olemaan juhlajuomani, jota valmistaessa muistelen Santa Fen kuumia ja kosteita päiviä.

Avoimuus & ystävällisyys
Argentiinalaisilta voisi ottaa mallia siinä, miten suhtautua vieraisiin ihmisiin. Vaikka uteliaisuus alkoi välillä mennä yli, kun joka kioskin kassalla joutui kertomaan oman elämäntarinansa, oli ihmisten avoimuus ja ystävällisyys kuitenkin vilpitöntä ja siksi niin mukavaa vaihtelua suomalaiseen jurouteen.

Espanjan puhuminen
Suomeen palatessa olin hetken sitä mieltä, että unohdin kaiken, mitä olin Argentiinassa oppinut, mutta kun menin ensimmäiselle espanjan tunnille, huomasin, että jostain selkäytimestä sitä vain alkoi tulla tekstiä ja puhuin mielestäni paremmin kuin Argentiinassa koskaan. Suullisten esitelmien pitäminen ja tunneilla keskustelu ei enää hetkauta niin kuin ennen.

20171227_004237

Tango
Tiesin jo Argentiinaan lähtiessäni, että tulen aloittamaan jossain vaiheessa gradun, joka liittyy tangosanoituksiin. Santa Fessä tangoa ei kuitenkaan paljon kuulunut, sillä kaupunki on ollut perinteisesti cumbian valta-aluetta. Viimeisinä päivinä Rosan kanssa Buenos Airesissa päästiin kuitenkin tangon rytmeihin ja sain lähdevarastooni huikean määrän tangokirjallisuutta. Vielä en ole tanssitunneille ilmoittautunut, mutta gradun kirjoittaminen on alkanut.

Argentiinalainen musiikki ylipäätään
C
umbia ja reggaeton eivät edelleenkään kuulu soittolistoilleni, vaikka kuinka olen niistä yrittänyt innostua, mutta tykästyin muutamaan argentiinalaiseen rock-yhtyeeseen. Onneksi kämppikseni, jonka kanssa jaoin huoneen oli raskaamman musiikin ystävä ja tutustutti monen paikallisen artistin tuotantoon.

Jäätelöä aamuyöstä
Ehkä yksi parhaimpia muistojani Argentiinasta on jouluaaton aatolta, jolloin lähdimme keskellä yötä kämppikseni ja hänen kavereidensa kanssa ulos. Sen sijaan, että olisimme päätyneet paikallisen baarin terassille, menimmekin paikallisen jäätelöbaarin terassille. Jäätelöbaari oli täynnä kaikenikäistä väkeä, ja jädeä oli saatavilla aina aamuyöhön asti. Aina pitäisi olla omassakin pakastimessa paketti jäätelöä öisiä herkutteluhetkiä varten.

Yhteisöllisyys
Niin paljon kuin viihdynkin yksinäni kirjojen parissa, olin myös iloinen siitä, miten yhteisöllistä elämää Argentiinassa eletään. Aina löytyy joku, jonka kanssa jakaa ateria tai kysyä lainaan tenttikirjaa tai ihan mitä vaan. Perhe on Argentiinassa aivan erilainen käsite kuin Suomessa. Argentiinalainen perhe kattaa koko suvun ja kunnioitus vanhempia ja sukulaisia kohtaan on aivan toista luokkaa.

Jalkapallo
Hulluus on tarttuvaa. En malta odottaa, että MM-kisat alkaisivat ja pääsisin sinivalkoraitainen pelipaita päällä hurraamaan Argentiinan mestariksi. Näin kevyesti yleistetysti sanottuna, jalkapallo on ehkä ainut asia, mikä yhdistää kaikkia argentiinalaisia. Oli sitten Buenos Airesissa, Santa Fessä tai Mendozassa, aina kun telkkarista/radiosta tuli jalkapalloa, ihmiset kerääntyivät sitä yhdessä seuraamaan vaikka sitten elektroniikkaliikkeen ikkunasta.

20170818_163233

Olut
Santa Fe on olutkaupunki ja aionkin vaalia vaihtokaupunkini muistoa juomalla jatkossakin paljon olutta.

 

Jatkoon eivät päässeet:

Turha pelottelu
Koin epäedulliseksi argentiinalaisten tavan pelotella, ettei ulkona pidä liikkua yksin pimeällä ja että kadut ovat täynnä huumeriippuvaisia varkaita. Ensimmäiset pari kuukautta uskoin tosissani, ettei ulkona voi liikkua yksin kortteliakaan öiseen aikaan. Lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, että pelottelu on turhaa. Tietenkin öisin kannattaa olla tavallista enemmän varuillaan, mutta pelkääminen on järjetöntä.

20170922_114529

Pikakahvi
Pikakahvi ei yksinkertaisesti ole kahvia, joten mitäs sitä enempää selittelemään. Koska kahviloissa istuskelu alkoi käydä kukkaron päälle, eikä asunnossamme ollut kahvinkeitintä, päädyin lopulta keittämään kahvini kattilassa.

Ruoka ja ruokailutavat
Argentiinalainen ruokavalio on aivan mieletön. Ihmiset syövät valtavat määrät lihaa, rasvaa, maitotuotteita, valkoista vehnää ja sokeria. Ruokailuajat puolestaan ajoittuvat lounasaikaan ja illalliseen, joka nautitaan aikaisintaan yhdeksän jälkeen, niin että lounaan jälkeen ehtii tulla armoton nälkä ennen seuraavaa ateriaa. Iltapäivänälkään syödään sitten paketillinen makeita tai suolaisia keksejä. Mikä kummallisinta, en tavannut Santa Fessä ainuttakaan erityisen lihavaa ihmistä.

Eläinten kohtelu ja ympäristöongelmat
Edelleen ajattelen välillä surullisena Argentiinan katukoirien kohtaloa. Kodittomien koirien tilanne on kuitenkin vielä suhteellisen hyvä, jos vertaa niiden asemaa esimerkiksi tehotuotetun siipi- ja lihakarjan elinolosuhteisiin. Lihantuotannon vuoksi Argentiinassa kasvatetaan myös paljon rehua, etenkin soijaa. Argentiina onkin surullisenkuuluisa käyttämistään myrkyllisiksi todetuista torjunta-aineista, joiden käyttöä vaikutusvaltaiset lihantuottajat ovat onnistuneet jatkamaan niiden terveydelle haitallisista vaikutuksista huolimatta.

20171205_075130

Suurkaupunkielämä
Santa Fessä asuessani lähin ruokakauppa sijaitsi noin 50 metrin päässä ulko-oveltani. Kilometrin säteellä oli ehkä parisenkymmentä ravintolaa, leipomoa ja jäätelöbaaria. Asuminen oli todella tiivistä, ja sitä oli välillä jopa vaikea ymmärtää kuinka paljon ihmisiä saattoi asua yhdessä korttelissa. Se, että kaikki palvelut ovat lähellä, voi olla etu, mutta itse katsoin sen myös haitaksi, sillä olen tottunut liikkumaan päivittäin pitkiä matkoja juuri sen vuoksi, että asun Turussa niin kaukana keskustasta. Suurkaupungissa elo käy nopeasti laiskaksi.

Kengät jalassa sisällä
Kysyin monesti ihmisiltä, miksi he haluavat kävellä sisällä kengät jalassa, että eikö se tuntunut heistä inhottavalta, kun kadut ovat likaisia ja sitten kaikki lika leviää sisälle asuntoon. Monet nuorista opiskelijoista olivatkin sitä mieltä, ettei siinä ollut mitään järkeä, mutta tekivät niin sittenkin, koska kyse oli perinteestä. Ostin itselleni sisäkengät heti ensimmäisellä viikolla, koska lenkkareissa kävely sisällä alkoi pian tuntua jaloissa. Likaisille lattioille en kuitenkaan mahtanut mitään.

Illallispöytäkeskustelut
Argentiinalaiset tuntuvat olevan hyvin polarisoitunutta kansaa ja aivan yksinkertaisetkin keskustelut muuttuvat ainakin suomalaisen silmissä väittelyksi, jossa kukaan ei kuuntele muiden mielipiteitä vaan pitää omaansa ainoana oikeana ja keskittyy vain oman näkökantansa pönkittämiseen. Noin niinkuin kärjistetysti.

 

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan opintojakso Santa Fen yliopistossa sekä elämä ja matkustelu Argentiinassa ja muissa lattarimaissa oli antoisaa aikaa. En voi kuin suositella vaihto-opiskelua kenelle tahansa, joka sitä vielä harkitsee. Sen lisäksi, että opin paikallisesta kielestä ja kulttuurista, sain matkustella maissa, joihin ei aivan joka päivä olisi muuten varaa matkustaa ja mikä parhainta, sain ihania ystäviä, joiden ansiosta pieni pala minusta säilyy aina Argentiinassa. (Joo tiedetään, aika klisee, mut päätän tän tähän.)

The Shape of Water (2017)

shape_of_water_juliste_lopullinen_gg-page-001

The Shape of Water (2017)
USA, elokuva, 123 min, draama/seikkailu/fantasia
Ohjaus: Guillermo del Toro
Käsikirjoitus: Guillermo del Toro & Vanessa Taylor
Pääosissa: Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins & Octavia Spencer

The Shape of Water on uusin tuotos Guillermo del Toron maagisesta maailmasta, jonka aiempana hedelmänä on saatu nauttia muun muassa elokuvasta Faunin labyrintti (El laberinto del fauno, 2006). Sittemmin meksikolainen käsikirjoittaja-ohjaaja on siirtynyt amerikkalaisten valtavirtaelokuvien pariin.

The Shape of Water on liikuttava tarina puhekyvyttömän naisen, Elisan (Sally Hawkins) ja tutkimuskäyttöön vangitun vesiolennon välillä. Elisa ja hänen ystävänsä Zelda (Octavia Spencer) työskentelevät kylmän sodan aikaan amerikkalaisen huippusalaisen tutkimuslaboratorion siivoojina.

Yhtenä päivänä kiivasluonteinen agentti Strickland (Michael Shannon) kuljettaa laboratorioon Amazonin sademetsästä vangitun vesipedon, jota alkuperäisasukkaiden kerrotaan palvoneen jumalana. Vesiolento on ihmismäinen, mutta se ei pärjää kuivalla maalla. Strickland kiduttaa sen lähes kuoliaaksi.

Tapa, jolla puhekyvytön Elisa rakastuu kummajaiseksi nimitettyyn vesiolentoon tuo mieleen Iida Rauman romaanin Seksistä ja matematiikasta (Gummerus, 2015), jossa kehitysvammaisen hahmon avulla herätellään kritiikkiä järjen ylistystä kohtaan ja kysymyksiä ihmisenä olon kokemuksesta. Elokuva kritisoi ajattelutapaa, jossa vammaisuus tai puhekyvyttömyys nähdään yksioikoisesti jonkin puutteena.

Samoin Laura Gustafssonin romaani Anomalia (Into, 2013) on relevantti vertailukohde elokuvan tematiikalle. Gustafssonin romaanissa kuvatut susilapset Amala ja Kamala vertautuvat samalla tavalla rajankäyntiin ja hierarkisointiin ihmisen ja eläimen välillä.

Elisa ja vesiolento jakavat yhteisen kielen ja myös vesi tuntuu olevan heille yhteinen elementti. He kokevat olevansa ehkä lähempänä toisiaan kuin Elisa tuntee olevansa muita ihmisiä kohtaan. Elokuva käsittelee ihmisyyskäsitteen laajuutta hyödyntäen posthumanistista tematiikkaa. Mikä tekee yhdestä ihmisen ja toisesta otuksen?

Elokuva sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltoihin osoittaen kärjistetysti länsimaisen ihmiskuvan historiallisen muotoutumisen; mustat ja vammaiset kelpaavat vain siivoojiksi, kun suurmiehet tekevät historiaa.

Puhekyvytön Elisa ja musta Zelda elokuvan sankarihahmoina ovat selvästi marginaalista esiin nostettuja. The Shape of Water paikkaa osaltaan historiallisia vääristymiä.

Episodi: The Shape of Water – elokuvan arvostelu
Sylvi: The Shape of Water

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
Suom. Einari Aaltonen
Novellikokoelma, 232 s.
Sammakko, 2017

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on Roberto Bolañon esikoisnovellikokoelma, joka julkaistiin ennen kulttikirjailijan suosioon syösseitä pääteoksia Kesyttömät etsivät (Sammakko, 2009) ja 2666 (Sammakko, 2015).

Bolaño kuoli vain 50-vuotiaana vuonna 2003, mutta yhä häneltä sekä julkaistaan aiemmin julkaisemattomia teoksia että lähes samaa tahtia suomennetaan aiemmin suomentamattomia tekstejä. Bolañon tuotannossa riittää suomennossavottaa vielä vuosiksi eteenpäin.

Nyt suomeksi julkaistua novellikokoelmaa ei ole vielä käännetty edes englanniksi. Kyse on kirjailijan varhaisimmista teksteistä, joissa päällimmäisenä erottuu Bolañon tyylille ominainen autofiktiivisyys.

Bolañon novelleissa toistuu usein kertojana hänen alter egonsa, Arturo Belano, joka kertoo elämästään ja oudoista kohtaamisistaan espanjalaisten naisten, argentiinalaisten kirjailijoiden ja chileläisten kadunmiesten kanssa.

Kuten Bolañon oma elämä, myös hänen alter egonsa päivät sijoittuvat nuoruudessa Chilen Santiagoon ja varhaisaikuisuudesta eteenpäin Espanjaan, Barcelonan lähistölle.

Autofiktiivisestä vireestä huolimatta kaikki tapaukset ovat selvästi fiktiivisiä. Bolañolla on erityisen taitava tapa muuttaa arkisen elämän sivupolut harhateiksi ja hämäännyttää lukijaa erikoisilla tapauksilla ja salaperäisyyttä hipovilla viittauksilla.

Kokoelman ensimmäinen ”Sensini”-niminen novelli johdattaa lukijan heti kirjallisuusmaailmaan ja kirjailijan hengenpitimikseen tekemän työn siiville. Novelli kertoo kertojan kohtaamisesta argentiinalaisen kirjailijan Luis Antonio Sensinin kanssa Espanjassa.

Kirjailijat alkavat kirjeenvaihtoon osallistuttuaan samaan kirjoituskilpailuun. Sensini neuvoo kollegaansa, kuinka osallistua mahdollisimman moneen kirjoituskilpailuun mahdollisimman vähällä kirjoituspanoksella. Sensinin kuoltua kertoja alkaa tapailla tämän tytärtä, johon hän on Sensinin kautta tutustunut.

Absurdinomaisessa novellissa korostuu kirjailijan työn järjettömyys. Kokeneemman kirjailijan ohjeet nuoremmalle liittyvät lähinnä vippaskonsteihin rahan ansaitsemiseksi.

”Enrique Martín”-niminen novelli puolestaan kertoo espanjalaisesta runoilijasta, johon kertoja kertoo tutustuneensa Barcelonassa. Kertoja silloisen tyttöystävänsä kanssa viettää illallisia runoilijan ja tämän tyttöystävän kanssa. Yhteisillä illallisilla vieraat kertovat työstään Kysymyksiä & Vastauksia -nimisen ufoista ja paranormaaleista ilmiöistä kertovan lehden avustajina. Tähän asti novelli vaikuttaa vielä tavanomaiselta.

Kun runoilija sitten katoaa kertojan ystäväpiiristä ja ilmoittaa itsestään vain salakirjoitukselta vaikuttavin numerosarjoin; ilmestyy yllättäen kertojan oven taakse hermostuneena pyytäen tätä säilyttämään hänen papereitaan ja myöhemmin löydetään hirttäytyneenä työpaikkansa toimistosta, tapahtumat saavat Bolañon tyylille ominaisia salaperäisiä ja dekkarimaisia sävyjä, vaikka lopulta tapaukseen ei liitykään mitään ihmeellistä.

”Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei kuitenkaan ole totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan.”

Bolañolla on tapa osoittaa kirjoitustensa avulla, kuinka jännitettä on mahdollista luoda ilman mitään todellista syytä jännitykseen. Kaikki voidaan saada vaikuttamaan oudolta ja mysteeriseltä, vaikka mistään omituisesta ei olisikaan kyse. Se on kirjailijan tapa selvitä hengissä; sitä kutsutaan fiktioksi.

Bolañon novellien maailma on hyvin yhtenäinen, vaikka osa teksteistä sijoittuukin esimerkiksi Venäjälle ja myös tekstien kertojat vaihtelevat. Kuitenkin kaikki tekstit tavalla tai toisella näyttävät maailman tylyn lakoniset ja ilmeettömät kasvot, joiden puoleen kirjailjoiden, runoilijoiden ja muiden heittiöiden boheemi elämä väistämättä kääntyy.

Puhelinkeskusteluja on osoitus Bolañon tekstien tasalaatuisuudesta. Jo varhaisimmat novellit ovat samaa taattua klassikkoainesta kuin hänen myöhäisemmät romaaninsa. Novellikokoelma osoittaa, että Bolaño kykenee samaan niin tuhannessa sivussa kuin kymmenessäkin. Anekdootinomaisissa novelleissa Bolañon tyyli ilmenee aivan toisenlaisella vaikkakin yhtä vähäeleisellä tavalla kuin romaaneissakin.

Maailmankirjat: Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja