Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
Suom. Einari Aaltonen
Novellikokoelma, 232 s.
Sammakko, 2017

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on Roberto Bolañon esikoisnovellikokoelma, joka julkaistiin ennen kulttikirjailijan suosioon syösseitä pääteoksia Kesyttömät etsivät (Sammakko, 2009) ja 2666 (Sammakko, 2015).

Bolaño kuoli vain 50-vuotiaana vuonna 2003, mutta yhä häneltä sekä julkaistaan aiemmin julkaisemattomia teoksia että lähes samaa tahtia suomennetaan aiemmin suomentamattomia tekstejä. Bolañon tuotannossa riittää suomennossavottaa vielä vuosiksi eteenpäin.

Nyt suomeksi julkaistua novellikokoelmaa ei ole vielä käännetty edes englanniksi. Kyse on kirjailijan varhaisimmista teksteistä, joissa päällimmäisenä erottuu Bolañon tyylille ominainen autofiktiivisyys.

Bolañon novelleissa toistuu usein kertojana hänen alter egonsa, Arturo Belano, joka kertoo elämästään ja oudoista kohtaamisistaan espanjalaisten naisten, argentiinalaisten kirjailijoiden ja chileläisten kadunmiesten kanssa.

Kuten Bolañon oma elämä, myös hänen alter egonsa päivät sijoittuvat nuoruudessa Chilen Santiagoon ja varhaisaikuisuudesta eteenpäin Espanjaan, Barcelonan lähistölle.

Autofiktiivisestä vireestä huolimatta kaikki tapaukset ovat selvästi fiktiivisiä. Bolañolla on erityisen taitava tapa muuttaa arkisen elämän sivupolut harhateiksi ja hämäännyttää lukijaa erikoisilla tapauksilla ja salaperäisyyttä hipovilla viittauksilla.

Kokoelman ensimmäinen ”Sensini”-niminen novelli johdattaa lukijan heti kirjallisuusmaailmaan ja kirjailijan hengenpitimikseen tekemän työn siiville. Novelli kertoo kertojan kohtaamisesta argentiinalaisen kirjailijan Luis Antonio Sensinin kanssa Espanjassa.

Kirjailijat alkavat kirjeenvaihtoon osallistuttuaan samaan kirjoituskilpailuun. Sensini neuvoo kollegaansa, kuinka osallistua mahdollisimman moneen kirjoituskilpailuun mahdollisimman vähällä kirjoituspanoksella. Sensinin kuoltua kertoja alkaa tapailla tämän tytärtä, johon hän on Sensinin kautta tutustunut.

Absurdinomaisessa novellissa korostuu kirjailijan työn järjettömyys. Kokeneemman kirjailijan ohjeet nuoremmalle liittyvät lähinnä vippaskonsteihin rahan ansaitsemiseksi.

”Enrique Martín”-niminen novelli puolestaan kertoo espanjalaisesta runoilijasta, johon kertoja kertoo tutustuneensa Barcelonassa. Kertoja silloisen tyttöystävänsä kanssa viettää illallisia runoilijan ja tämän tyttöystävän kanssa. Yhteisillä illallisilla vieraat kertovat työstään Kysymyksiä & Vastauksia -nimisen ufoista ja paranormaaleista ilmiöistä kertovan lehden avustajina. Tähän asti novelli vaikuttaa vielä tavanomaiselta.

Kun runoilija sitten katoaa kertojan ystäväpiiristä ja ilmoittaa itsestään vain salakirjoitukselta vaikuttavin numerosarjoin; ilmestyy yllättäen kertojan oven taakse hermostuneena pyytäen tätä säilyttämään hänen papereitaan ja myöhemmin löydetään hirttäytyneenä työpaikkansa toimistosta, tapahtumat saavat Bolañon tyylille ominaisia salaperäisiä ja dekkarimaisia sävyjä, vaikka lopulta tapaukseen ei liitykään mitään ihmeellistä.

”Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei kuitenkaan ole totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan.”

Bolañolla on tapa osoittaa kirjoitustensa avulla, kuinka jännitettä on mahdollista luoda ilman mitään todellista syytä jännitykseen. Kaikki voidaan saada vaikuttamaan oudolta ja mysteeriseltä, vaikka mistään omituisesta ei olisikaan kyse. Se on kirjailijan tapa selvitä hengissä; sitä kutsutaan fiktioksi.

Bolañon novellien maailma on hyvin yhtenäinen, vaikka osa teksteistä sijoittuukin esimerkiksi Venäjälle ja myös tekstien kertojat vaihtelevat. Kuitenkin kaikki tekstit tavalla tai toisella näyttävät maailman tylyn lakoniset ja ilmeettömät kasvot, joiden puoleen kirjailjoiden, runoilijoiden ja muiden heittiöiden boheemi elämä väistämättä kääntyy.

Puhelinkeskusteluja on osoitus Bolañon tekstien tasalaatuisuudesta. Jo varhaisimmat novellit ovat samaa taattua klassikkoainesta kuin hänen myöhäisemmät romaaninsa. Novellikokoelma osoittaa, että Bolaño kykenee samaan niin tuhannessa sivussa kuin kymmenessäkin. Anekdootinomaisissa novelleissa Bolañon tyyli ilmenee aivan toisenlaisella vaikkakin yhtä vähäeleisellä tavalla kuin romaaneissakin.

Maailmankirjat: Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Mainokset

Mendoza (Argentiina), Santiago & Valparaíso (Chile)

IMG_0988
Mendozassakin kukkivat puut.

Vaikka olen jo kuukauden päivät viettänyt taas Suomen maan kamaralla, mielin silti vielä hetkeksi palata Latinalaisen Amerikan tunnelmiin ja muistella viimeisimpiä reissuja vaihtojakson loppupuolelta.

Vietin vaihdosta suurin piirtein ensimmäiset neljä kuukautta tiiviisti kodin ja yliopiston välillä opiskellen käytännössä tauotta. Elämä alkoi rutinoitua nopeasti ja tavallaan hyvä niin, sillä sain lopulta opinnoistani Santa Fessä irti enemmän kuin olin osannut kuvitella. Kielitaitokin karttui niin paljon, että olin hyvin tyytyväinen saavutukseeni palatessani takaisin Suomeen.

Tiiviin ja paikoin raskaankin opiskelupuserruksen jälkeen kaipasin vaihtelua ja niinpä  yhden kokonaisen kuukauden omistin pelkästään matkustamiselle ja lomailulle, mikä on jo sinänsä saavutus, sillä en muista koska viimeksi olisin yhtämittaisesti lomaillut näin kauan.

Aiemmista reissuista muiden vaihtareiden kanssa Córdobaan ja Rosan kanssa Misionesiin olenkin jo kirjoittanut, mutta ehkä kaikkein vaikuttavin reissu tuli tehtyä aivan yksin. Ennen joulua pakkasin rinkkani ja lähdin bussilla Mendozan kautta kohti Chileä.

Mendozassa suunnitelmani eivät täysin toteutuneet, sillä minua kiinnostaneet museot olivat joko kiinni tai sijaintinsa vuoksi saavuttamattomissa. Myös tapahtumia ja retkiä oli peruttu. Lisäksi sain ensimmäisen päivän kärsiä auringonpistoksesta, joten yksi päivä tuli vietettyä nukkuen hostellissa.

20171213_132831
Mendozan kaupunkimaisemia kehystää lännessä jylhänä kohoava Andien vuoristo.

IMG_0995

IMG_1169
Mendozan ”joki” oli jo joulukuussa kuivanpuoleinen.

Onnistuin kuitenkin osallistumaan kaupunkikierrokselle, jossa opin Mendozan historiasta. Opin esimerkiksi, että kaupunki on rakennettu keskelle autiomaata, minkä vuoksi kaikki kaupungin puut ovat sinne istutettuja. Mendozalaiset ovat myös kovia Buenos Aires -faneja ja ovat sen vuoksi teettäneet koristeelliset lyhtypylväänsä ja puistonpenkkinsä pääkaupungissa.

Mendozalle viini on tärkeä matkailuvaltti, vientituote ja paikallisille suuri työllistäjä. Viinirypäleitä voi hahmottaa myös näissä aiemmin mainituissa puistonpenkeissä koristekuvioina, ja paikallisista jäätelöbaareista voi ostaa punaviininmakuista jäätelöä, aivan kuten Misionesissa myytiin matenmakuista jädeä.

Kuulin eräältä paikalliselta, että valitettavasti viini on myös yksi syy ihmisten väliseen epätasa-arvoon. Viininviljelijöillä on paljon sanavaltaa paikallispolitiikassa, mikä vaikuttaa laajasti esimerkiksi koulutukseen, työllisyyteen ja tuloeroihin.

Mendoza-matkani kohokohta oli päiväreissu Etelä-Amerikan Kordillieerien eli Andien vuoristoon. Tie Andeille kulkee valtavien viiniviljelmien halki, mutta ensimmäinen pysähdyspaikkamme sijaitsi vasta esivuoristoalueella, josta Mendozan juomavesi ohjataan edelleen maakunnan asukkaille. Mendozan juomavesi on siis vuoristosta peräisin olevaa sulanutta  jäätä. Vesi onkin makeampaa ja puhtaamman makuista kuin muualla Argentiinassa.

IMG_1007
Takanani on järvi, josta puhdistetaan Mendozan juomavesi.

IMG_0999

Toinen pysähdyspaikkamme oli Puente del Inca eli Inka-silta, luonnon muovaama silta, joka kulkee kuumien lähteiden yli. Kuumien lähteiden alueella on aikanaan ollut terveyskylpylä. Kylpylää pitänyt hotelli kuitenkin tuhoutui aikoinaan lumivyöryssä, joten kylpyläkin on enää vain raunioina. Silta sijaitsee lähes kolmen kilometrin korkeudessa merenpinnasta.

IMG_1010
Puente del Inca
IMG_1011
Vuoristohotellin rauniot

Retken pääkohde oli Aconcagua-vuoren kansallispuisto. Aconcagua on Andien vuoriston ja itseasiassa koko Amerikkojen sekä eteläisen pallonpuoliskon korkein vuori, jonka huippu kohoaa 6962 metrin korkeuteen. Vuorta edeltävä kansallispuistoalue sijaitsee luonnollisesti huomattavasti matalammalla, noin kolmen kilometrin korkeudessa.

Puistossa on mahdollista tutustua esimerkiksi vuoriston omintakeiseen eläimistöön ja kasvistoon. Vaikka vuoristo vaikuttaa kuivalta ja karulta kasvupaikalta, lähempää katsottuna maasta voi löytää mitä upeampia kukkivia kasveja.  Tällä kertaa sain eläimistön osalta tyytyä vain muutamien lintujen ihasteluun; edes Andeille ominaisia guanakoja ei näkynyt.

20171214_131153
Aconcagua (6962 m) Andien yhä kasvavassa vuoristossa.

IMG_1021

IMG_1024
Normaalisti vuoristoon tulisi varustautua lämpimin vaattein, mutta sattumalta kohdalle osui aurinkoinen päivä, jolloin vuoristossa pärjäsi voimakkaasta tuulesta huolimatta lyhythihaisella.

Mendozasta otin yöbussin Chileen, joten rajanylitys Andeilla tapahtui keskellä yötä. Menomatkalla rajanylitysprosessista selvittiin parissa tunnissa, mutta paluumatkalla rajalla tuli vietettyä yli kolme tuntia, vaikka Chileen matkustaessa matkatavarat syynättiin paljon huolellisemmin. Chileen on kiellettyä viedä esimerkiksi raakoja hedelmiä, joten eväät piti popsia ennen rajanylitystä.

IMG_1037
Santiago toivotti matkailijat tervetulleiksi muistuttamalla vuoden 2017 eniten varastetuista esineistä. Puhelimet johtivat kärjessä täälläkin.

Päiväni Chilen pääkaupungissa koostui pitkälti kävelemisestä paikasta toiseen. Lopulta olin niin kypsynyt huonokuntoisiin kävelykenkiini, että ostin katukauppiaalta piraattilenkkarit, jotta selviäisin Valparaísoon asti.

Aluksi kävelin Bellavistan boheemiin kaupunginosaan, jossa sijaitsee yksi Pablo Nerudan kodeista. La Chasconaksi nimetyn talonsa Neruda rakennutti kolmannelle ja viimeiselle puolisolleen Matilde Urrutialle. Talo on todellinen sokkelo. Vaikka rakennuksen on nimellisesti suunnitellut katalonialainen arkkitehti Germán Rodríguez Arias, rakennus on silti enemmän Nerudan itsensä näköinen.

Neruda kuoli Chilen sotilasvallankaappauksen aikana. Uusimmat tutkimukset ovat todistaneet, ettei hän sittenkään kuollut syövän seurauksena, minkä vuoksi epäillään yhä vahvemmin, että Neruda olisi myrkytetty sairaalassa. Oli miten oli, La Chascona sai osakseen vakavia vaurioita vallankaappauksen aikana. Matilde Urrutia päätti kuitenkin rakennuttaa talon myöhemmin entiselleen.

Myös talon sisustus myötäilee talon alkuperäistä sisustusta, ja täytyy sanoa, että Nerudan maku on ollut samaan aikaan aivan karsea ja ihana, vähän mauton mutta tavallaan tosi mahtava. Huomasin, että myös Neruda on ollut ihastunut italialaisen Piero Fornasettin maalauksiin. Kenties voisi sanoa, että jaamme siis tämän mauttoman maun ihannoinnin.

La Chasconan kotimuseon lisäksi vierailin Santiagon kansallisessa taidemuseossa (Museo Nacional de Bellas Artes) sekä esikolumbiaanisen taiteen museossa (Museo Chileno de Arte Precolombino). Erityisesti suosittelen Santiagon matkailijoita vierailemaan La Chasconan lisäksi esikolumbiaanisen ajan taiteen museossa, jossa Chilen ja koko Latinalaisen Amerikan alueiden alkuperäiskansojen kirjavuus näyttäytyy koko komeudessaan.

IMG_1073
Esikolumbiaanisen ajan taidetta Santiagon museossa

Lisää taide- ja kulttuurielämyksiä Santiagossa tarjosi Alamedan taidekeskus (Centro Arte Alameda), jossa törmäsin poikkitaiteelliseen tatuointi-iltaan. Eksyin tatuointitapahtumaan sattumalta, sillä samassa rakennuksessa toimii myös taide-elokuvia esittävä elokuvateatteri (Cine Arte Alameda).

Alamedan läheisyydessä myydään myös eniten vegaanista katuruokaa. Toisin kuin Argentiinassa, Chilessä täysin kasviperäisen ruokavalion noudattaminen ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.

Matkani päätepiste oli Valparaíson kaupunki Etelä-Amerikan läntisellä rannikolla, Tyynen valtameren rannalla, jonne matkustaa Santiagosta bussilla parissa tunnissa. Matkan aikana ihailin Chilen vehreää luontoa. Viiniviljelykset hallitsivat maisemaa Chilessäkin, mutta ihastuksekseni matkan varrelle mahtui myös luomutiloja.

IMG_1078
Hämmentävän ällöttäviä kakkuja

Valparaísossa olin luonnollisesti valinnut hostellin sellaisesta sijainnista, jota oli mahdoton saavuttaa muuta kuin kävellen ja kiipeämällä rinkka selässä pitkin ikuisesti jatkuvia rappusia. Viisi päivää Valparaísossa tuntuivat jaloissa. Kävelin päivittäin lukuisia kilometrejä ylös alas kaupungin viettävillä teillä ja kujilla. Parhaiten kaupunkiin ja sen kuuluisaan katutaiteeseen tutustuukin yksinkertaisesti kävelemällä ympäriinsä.

20171217_154354
Hostellini maskottikissa oli päässyt myös usean muraalin aiheeksi.

20171216_140732

20171217_124245

IMG_1086
Näin ensimmäistä kertaa elämässäni Tyynen valtameren.

Kävelyretkeni kohdistuivat lisäksi hautausmaalle, satamaan, torille ja taidenäyttelyihin. Valparaíso on boheemi taiteilija- ja käsityöläiskaupunki, jonka jokaiselta aukiolta ja kadunnurkasta voi löytää paikallisten itse valmistamia käsitöitä. Ilokseni löysin myös paljon vegaanisia leivonnaisia sekä luomuavokadoja ja -saksanpähkinöitä edulliseen hintaan. Vähän teki mieli jäädä tähän kaupunkiin asumaan.

20171217_124414
Valparaíson hautausmaat on nimetty mielikuvituksellisesti.
IMG_1091
Funikulaarit helpottavat paikallisten liikkumista epätasaisessa kaupungissa.

IMG_1104

IMG_1122
Tuo vanhaan arvorakennukseen suunniteltu lasinen uudisosa on kuulemma herättänyt paikallisten keskuudessa närää, mutta itse pidin taivaansinisenä loistavaa lasikuutiota tyylikkäänä ratkaisuna.

Yksin matkustaessa on ongelmana se, ettei yksinään tee mieli lähteä iltaisin pimeässä liikenteeseen saati baariin oluelle. Niinpä käytin illat usein muiden hostellivieraiden seurassa istuskeluun ja tutustuin erimaalaisiin ihmisiin ja esimerkiksi mahtavaan kolumbialaiseen musiikkiin.

Iltaohjelmaa tarjosi myös paikallinen kulttuurikeskus, jonka teatterinäytöksiin uskaltauduin kahtena iltana peräkkäin. Erityisen vaikutuksen teki La Mona Ilustren ihmeellisen ihana esitys Juan Salvador Tramoya (2012), jossa yksi näyttelijä luo lähes sanattomasti ja hyvin pienillä tehosteilla maagisen näytöksen. Esityksen ymmärtäminen ei edellytä kielitaitoa, joten se kannattaa käydä katsomassa, mikäli tilaisuus tulee joskus vastaan.

Yksi Valparaíson tunnetuimmista nähtävyyksistä on Nerudan toinen koti La Sebastiana, joka sijaitsee korkealla kaupungin rinteillä. Talon ikkunoista onkin upeat merinäköalat. La Sebastianan arkkitehtuuri on myös pitkälti Nerudan omaa käsialaa. Viisikerroksinen talo kapenee taivasta kohti ja aivan ylimmässä yhden huoneen kattavassa kerroksessa on Nerudan entinen työhuone. Sisustukseltaan talo on La Chasconan kaltainen. Nerudan kolmas talo sijaitsee Isla Negrassa jonkin verran etelämpänä Valparaísosta, mutta sen näkeminen jäi seuraavaan kertaan.

20171220_132339
La Sebastiana

 

Kurnuttava Sammakko & TEHDAS Teatteri: Koira nimeltään Kissa

knk_2018
Elina Warstan kuvittama kansikuva kirjasta Koira nimeltään Kissa.

Kurnuttava Sammakko & TEHDAS Teatteri: Koira Nimeltään Kissa
Esitykset: 18.1.–13.5.
Ohjaus: Jukka Kittilä
Käsikirjoitus: Tomi Kontion kirjan pohjalta Antton Kainulainen & Jukka Kittilä
Musiikki: Valtteri Lipasti
Laulujen sanat: Antton Kainulainen
Pukusuunnittelu: Ringa Sirppiniemi
Lavastus: Elena Turja
Valosuunnittelu: Juho Golnick
Esiintyjät: Thomas Dellinger & Maria Hannonen

Kiertävän lastenteatteri Kurnuttavan Sammakon esitys Koira nimeltään Kissa TEHDAS Teatterissa Turussa on juuri sellaista mukaansatempaavan hyvän mielistä lastenteatteria, jossa parasta on seurata lapsiyleisön ja esiintyjien välistä ilolle ja ymmärrykselle pohjautuvaa luottamusta.

Vuonna 2015 julkaistu Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa -kuvakirja (Teos) on jo varmasti paljon kulutettu iltasatu lapsiperheissä. Tarina kertoo hylätystä koiranpennusta, jonka koiraemo nimeää Kissaksi, jotta tämä oppisi itsenäiseksi kuin kissa.

Koira nimeltään Kissa jää pohtimaan, mikä on ero itsenäisyyden ja yksinäisyyden välillä, sillä hän tuntee lähinnä vain jälkimmäistä, kunnes eräänä päivänä hän päätyy Helsinkiin ja törmää ojassa nukkuvaan pultsariin, josta tulee Kissan uusi ystävä.

Tarinassa parasta on sen yksinkertaisuus. Ei tarvita monimutkaisia juonenkäänteitä. Riittää kun yksinäinen koira löytää ystävän yksinäisestä ihmisestä. Kaikki on hyvin, kunhan sen oivaltaa.

Myös Kurnuttava Sammakko luottaa yksinkertaisuuteen esityksessään. Puvut ja lavastukset ovat yksinkertaisia ja jopa viitteellisiä, mutta enempää ei tarvitakaan. Mikä olisikaan mielikuvituksellisempi yleisö kuin alle kouluikäiset lapset?

Noin 45 minuuttia kestävä esitys on vaatinut alkuperäistarinan laventamista, mutta tarinan tunnelmassa on silti pitäydytty. Kirjan puhki kuluttaneille uudet kohtaukset ja tarttuvat laulut ovat kaivattua virkistystä paikoin kovin syvälliseksi ja melankoliseksikin käyvään kertomukseen. Toisaalta laulut olisivat saattaneet toimia paremmin pitkin kokonaisuutta lyhyemmissä pätkissä, jolloin ne olisivat tauottaneet esitystä tasaisemmin.

Koiraa, siis Kissaa, esittävän Maria Hannosen ja useampaa roolia vetävän Thomas Dellingerin yhteistyö pelaa lavalla saumattomasti ja molemmat ottavat itselleen omannäköisensä tilan. Myös roolien vaihto kesken esityksen on toteutettu ihailtavan läpinäkyvästi.

Antton Kainulaisen ja Jukka Kittilän dramatisoima esitys on kunnianosoitus Kontion ja Warstan alkuperäisteokselle. Oman näkemyksensä kaksikko on tuonut esille erityisesti esityksen äänimaailmassa. Kontion runollinen ja sympaattinen teksti saa Kittilän ohjauksessa kylkeensä häivähdyksen hyväntuulista huumoria ja lämpöä.

Esitystä suositellaan yli 4-vuotiaille.

Velvet – muotitalon tarina (2013–2016)

MV5BMTQ0NDA4NjE5MV5BMl5BanBnXkFtZTgwMTkzNTA5MzE@._V1_SY1000_CR0,0,707,1000_AL_

Velvet – muotitalon tarina (2013–2016)
Tv-sarja, 4 tuotantokautta, draama, Espanja
Ohjaus: David Pinillos, Carlos Sedes, Manuel Goméz Pereira, Jorge Sánchez-Cabezudo & Sílvia Quer
Käsikirjoitus: mm. Jaime Vaca, Ramón Campos, Teresa Fernández-Valdés & Gema R. Neira
Pääosissa: Paula Echevarría, Miguel Ángel Silvestre, Manuela Velasco, José Sacristán, Cecilia Freyre, Marta Hazas, Javier Rey, Adrián Lastra & Miriam Giovanelli

Velvet – muotitalon tarina on nelikautinen tv-sarja espanjalaisesta muotitalosta. Sarja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille. Sarjan keskiössä seurataan kiellettyä rakkaustarinaa varakkaan muotitalon omistajasuvun pojan ja köyhän ompelijattaren välillä.

Velvet tuntuu alkuun puuduttavalta. Jaksot ovat pitkiä ja pitenevät entisestään siinä vaiheessa, kun tarina juonenkäänteineen pääsee vauhtiin. Lopulta yksi jakso saattaa kestää jopa puolitoista tuntia. Katsomista piisaa pitkäksi aikaa.

Anan (Paula Echevarría) ja Alberton (Miguel Ángel Silvestre) välinen rakaustarina saa alkunsa, kun molemmat ovat vasta pieniä lapsia. Ana menettää nuorena vanhempansa ja hänet lähetetään Madridiin setänsä (José Sacristán) hoiviin. Anan setä työskentelee muotiliikkeen myyjien päällikköna ja Ana muuttaa hänen kanssaan asumaan Velvetin  työntekijöille tarkoitettuun asuntolaan.

Muotitalossa Ana kohtaa samanikäisen Alberton, jolle Velvet on myös koti, vaikka Alberton tausta onkin aivan erilainen. Anan kasvaessa hänet palkataan ompelijaksi Velvettiin, ja Anan ja Alberton suhde syventyy nuoruuden rakkaudeksi.

Alberton  isä, muotitalon omistaja Don Rafael Márquez, ei katso nuorten suhdetta hyvällä. Rakkaus yli luokkarajojen ei sovi suvun maineeseen. Niinpä isä lähettää Alberton vuosiksi opiskelemaan muotialaa Lontooseen ajatellen etäisyyden viilentävän tunteet parin välillä.

Sarja alkaa siitä, kun Alberto palaa nuorena miehenä takaisin Lontoosta Madridiin. Isän oletus ei ole toteutunut, vaan Ana ja Alberto ovat suunnitelleet karkaavansa saman tien naimisiin.

Pakomatka keskeytyy yllättäen, ja muotitalon valtaa suru-uutinen, kun Alberton isä tekee samana iltana itsemurhan. Hän jättää käytännössä vararikon partaalla olevan yrityksen poikansa vastuulle.

Pelastaakseen Velvetin nuori pari joutuu tekemään uhrauksia. Kuvioihin astuu Cristina Otegui (Manuela Velasco), jonka varakas isä lupaa rahoittaa Velvetin uuden malliston, mikäli Alberto nai hänen tyttärensä.

On ilmiselvää koko sarjan ajan, ettei tarina voi päättyä muuten kuin Anan ja Alberton häihin, huolimatta siitäkin, että molemmat ehtivät suunnitella häitä toisen kumppanin kanssa ja ehditäänpä toinen hahmoista jopa julistaa kuolleeksi sarjan aikana.

Ihmeellisen ovelasti Anan ja Alberton kamppailua toisistaan on onnistuttu venyttämään neljään tuotantokauteen. Helppoa se ei ole ollut; sarjan tekemiseen on vaadittu yhteensä viisi ohjaajaa ja 17 käsikirjoittajaa.

Ideapula näkyy silti sarjan alusta alkaen. Ongelmat ja niiden ratkaisut toistuvat ja tuntuu usein siltä, etteivät tekijät ole edes hävenneet mennä sieltä, missä aita on matalin.

Kaikesta huolimatta Velvet on silti koukuttava. Katsoja tietää jo miten tarina tulee päättymään, joten kiinnostavaa onkin seurata miten lopputulokseen päädytään. Erityisen kiinnostavaksi juonenkuljetuksen tekee se, ettei Anan ja Alberton rakkaustarinan ylistämiseltä vältellä muiden hahmojen epäonnea. Itsekäs rakkaus menee ylitse kaiken muun.

Kaikkein kärjistetyimmin tämä ilmenee Cristinan hahmossa, joka aluksi esitetään vilpittömästi Albertoon rakastuneena lapsuudenystävänä. Kun pariskunnan avio-onni sitten alkaa rakoilla ja Cristina ymmärtää Alberton rakastavan vain Anaa, hänestä kuoriutuu mustasukkaisuuden ja pakkomielteisyyden riivaama hirviö, jonka syöksykierrettä vitkutetaan piinaavan kauan aina järjettömiin tekoihin asti.

Eikä tamä riitä, Cristina kaivetaan vielä lopuksi takaisin sarjan viimeistä ikävää loppukohtausta varten, jotta katsoja varmasti pääsisi ottamaan kaiken irti tämän kurjan antagonistin tappiosta. Sitä tuntee itsensä väistämättä huonoksi ihmiseksi nauttiessaan Cristinan kärsimyksistä ja Anan ja Alberton onnesta. Sarja on rakennettu hyvin laskelmoidusti, eikä katsojalle jää epäselväksi kenen puolelle hänen tulisi asettua.

Sen lisäksi, että sarja pyörii tiettyjen hahmojen aina uudelleen ja uudelleen uusiutuvien ongelmien ympärillä, jotkin piirteet, kuten tietyt toistuvat kappaleet sarjan ääniraidalla alkavat kyllästyttää vähitellen. Miksi sama funk soi aina, kun tiedossa on seksikohtaus tai sama melankolinen balladi, kun musiikin on tarkoitus heijastella surua?

Suurin pettymys ovat sarjan viimeisen kauden viimeiset jaksot. Taitavasti, jos näin voi sanoa, pitkitetty juonivyyhti puretaan kahden viimeisen jakson aikana sellaisella vauhdilla, ettei katsoja ehdi saada sitä tyydytystä, mitä on koko ajan odottanut. Moni huolella  valmisteltu paljastus lysähtää kasaan ja kysymykset jäävät oudosti avoimeksi. Tuntuu kuin tekijöille olisi tullut hirmuinen kiire saattaa sarja nopeasti päätökseen.

Joka tapauksessa Velvet voittaa aina Kauniit ja rohkeat, ja on sarjassa jotain hyvääkin, kuten tyylikkäästi toteutettu puvustus ja aikakauden tunnelman tavoittava lavastus. Espanjalaiseksi sarjaksi sarjassa on paljon amerikkalaisia tuotteita, musiikkia ja muitakin piirteitä, jotka kertovat 1960-luvun amerikkalaisvaikutteista Euroopassa.

Sarja jää kuitenkin roimasti jälkeen tekijöidensä aiemmasta tuotoksesta, Gran Hotel -sarjasta, jossa juoni on rakennettu huomattavasti monipolvisemmin, eikä niin ennalta-arvattavasti kuin Velvetin kohdalla.

Velvet – muotitalon tarina -sarjaa on esitetty Yle Teema -kanavalla ja se on tälläkin hetkellä katsottavissa Yle Areenassa. Sarja löytyy kokonaisuudessaan myös Netflixistä.

Yle Teema: Velvet – muotitalon tarina

TkuÖpenMic // Uusi alku

TkuÖpenMic (säännöllinen lavarunotapahtuma)
Järjestäjänä Turun lavatauti
Uusi alku, 11.1.2018, Bar Ö

Nihil Interitin, Kirjan talon, Kolera-kustannuksen ja Runoviikon yhdessä perustama uusi lavarunouden äänenkannattaja Turun lavatauti aloitti eilen torstaina uuden säännöllisen lavarunotapahtuman Turussa.

Aiempien jo manan majoille vaipuneiden tapahtumien, Turku OpenMicin ja Runöklubin jälkeensä jättämää aukkoa paikatakseen, yhteisö aikoo järjestelmällisellä työllä tuoda lavarunouden takaisin Turkuun, josta perinteen nähdään vuosikymmeniä sitten alun perin alkaneen Suomessa.

TkuÖpenMic-tilaisuudessa nimensämukaisesti keskiössä ovat avomikittäjät, mutta lavan lämmittelijöinä kuullaan myös kutsuvierasesiintyjiä. Ensimmäisessä, Uusi alku -teemalla toteutetussa tapahtumassa lämppäreinä esiintyivät Kalle Kinnunen ja Nihkee Akka.

Ilta oli tavallaan myös kunnianosoitus vasta edesmenneelle Markku Innolle, jota muun muassa Kinnunen muisti pitämässään puheessa Turun lavarunouden historiasta. Kinnusen runoesitykset olivat vastaavia kuin aiemmatkin. Roisi kielenkäyttö, pauhaava puheanti ja runojen äkkiväärät lopetukset upposivat yleisöön.

Nihkeen Akan kaksikielinen (suomi ja englanti) esitys aiheutti yleisössä hilpeyttä ja kunnioitusta. Tunnustukselliset ja feministiset riimit irtaantuivat häpeilemättä rohkean ja kokeneen lavarunoilijan suusta. Jotain esiintyjän vakuuttavuudesta kertoo se, että Nihkee Akka huudettiin vielä loppuillasta takaisin lavalle.

Avomikittäjiä kuultiin noin kymmenisen kappaletta. Huomiota herätti muun muassa Elina Sallinen kielellisesti tarkkasävyisillä runoillaan. Myös Sallisen huomautus illan esiintyjäkaartin miespainotteisuudesta osui ja upposi. Ensi kerraksi toivonkin henkilökohtaisesti, että lavalla nähtäisiin enemmän naisia. Aion itse näyttää esimerkkiä ja lupautua avomikkiin, kun ÖpenMic järjestetään seuraavan kerran 8. helmikuuta.

Illan juonsi aiemmista Turku OpenMic -tilaisuuksista tuttu Kalle Talonen, jonka tuttavallinen olemus onnistui madaltamaan osallistumiskynnystä ja lämmittämään tapahtuman tunnelmaa. Piskuisessa Bar Ö:ssä toteutettu lavarunoilta oli ainakin näin alkuun mukavan pienimuotoinen ja lämminhenkinen tilaisuus.

Turun lavatauti Facebookissa

 

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä

9789518846263_m

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä
Suom. Pirjo Thorel
Elämäkerta, 334 s.
Art House, 2017

Pablo Escobarin nimi on ollut viime vuosina esillä runsaasti, vaikka kolumbialaisen huumeparonin kuolemasta on kulunut jo lähes 25 vuotta. Escobarista haetaan edelleen kasvoja käsistä räjähtäneelle huumekaupalle.

Escobarin elämää ovat tarinallistaneet sekä tietokirjailijat että käsikirjoittajat. Elämäkertojen lisäksi Escobarin ajasta on tehty niin tv-sarjoja (Narcos) kuin elokuvia (Escobar: Paradise Lost, Loving Pablo).

Kolumbialaisen toimittajan Virginia Vallejon muistelmien Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria (Like, 2017) lisäksi tänä vuonna julkaistiin suomennos ranskalaisen historioitsijan Thierry Noëlin kirjoittamasta elämäkerrasta Hopeaa vai lyijyä? Pablo Escobarin elämä (Pablo Escobar, trafiquant de cocaïne, 2015).

Noël kelaa auki kokaiinikaupan historiaa. Escobarin aikaan kauppaa käytiin Etelä-Amerikan maista kohti Yhdysvaltoja. Olennainen osa kaupantekoa oli tietenkin tavarantoimitus eli salakuljetus. Moni huumeiden salakuljettaja mielsi itsensä Karibian merirosvojen perinteen jatkajaksi.

Escobarin kokaiinikuninkuus oli mahdollista aikana, jolloin salakuljetus menetelmineen ja välineineen oli vasta lapsenkengissä. Escobar tunnettiin luovista ja eriskummallisista keinoista huumeiden kuljettamiseksi. Hän myös vaihtoi reittejä tarpeeksi usein ennen kuin poliisit ehtivät päästä salakuljettajien jäljille. Escobar oli aina askeleen edellä.

Escobar tunnettiin muutenkin varovaisena miehenä, minkä vuoksi hän ehti monesti pakoon poliisien piirityksiä. Kun Escobar lopulta kuoli pidätyksen yhteydessä, esitettiin olettamuksia, että hän olisi tahallisesti laskenut puolustustaan ja päästänyt poliisin selville piilopaikastaan. Miksi näin olisi käynyt, siihen ei tiedetä järkevää syytä.

Noël kuvaa teoksessaan hyvin laajasti huumekaupan kytköksiä eri maiden ja tekijöiden välillä. Perusasiat, kuten kokaiinin valmistusprosessi, on lukijan hyvä tuntea, mutta välillä taustoitus leviää niin kauas sivullisiin henkilöihin, että itse Escobar jää lopulta syrjään.

Teoksessa on akateemiselle kirjoittajalle tyypillinen ote. Kirjoittalle on ollut tärkeää tuoda taustatiedot ja lähteet selvästi lukijan nähtäville, mutta lukukokemusta se ei helpota. Runsas henkilöiden ja erilaisten järjestöjen luettelointi tekee lukemisesta raskasta ja hitaasti etenevää.

Noël rakentaa Escobarista ristivetoista kuvaa vaikka tekeekin niin puolueettomuuttaan vakuutellen. Yhtäällä kirjoittaja kuvaa Escobaria häikäilettömäksi rikolliseksi ja tappajaksi, toisaalla taas köyhien kyläläisten hyväntekijäksi.

Herää kysymys, jota kirjassa ei nosteta esille, oliko Escobarin hyväntekeväisyys sittenkään täysin vilpitöntä. Tukemalla (tai lahjomalla) kyläläisiä taloudellisesti hän sai puolelleen vankan joukon kannattajia. Pakomatkojen aikana monet tavalliset ihmiset tarjosivat Escobarille ruokaa ja yösijan.

Kuten teoksen alkusanoissakin todetaan, Pablo Escobarin elämää ja huumeteollisuutta käsittelevissä populaarikulttuurin tuotteissa on se vaara, että teokset tulevat tarkoituksella ta tahattomasti leimanneeksi Etelä- ja Väli-Amerikan valtiot huumemaiksi ja yksipuolistavat näin tehdessään kuvaa valtioista ja niiden asukkaista. Noëlin tavoitteena on tuoda esille huumebisneksen avaintekijät vastustajia unohtamatta.

Thierry Noëlin elämäkerta ei ole ehkä se kaikkein mukaansatempaavin vaihtoehto Escobaria käsittelevässä kirjallisuudessa, mutta ainakin kirjoittaja on sanoissaan tarkka ja perusteellinen.

Miksi kustantaja on valinnut käännettäväksi ranskalaisen eikä esimerkiksi kolumbialaisen kirjoittajan elämäkerran, on sekin kiinnostava kysymys. Onko kirjoittajan oltava ulkomaalainen ollakseen luotettava ja puolueeton?

Pirjo Thorelin käännös on kieltämättä asiantunteva, mutta valitettavasti se on jäänyt vain käännökseksi. Käännös olisi kaivannut vielä asteen suomennetumman asun ja yhtenevyyttä esimerkiksi henkilöiden nimiin ja verbien aikamuotoihin.

Teoksen aikamuotona hallitseva preesens kuulostaa muutenkin kömpelöltä, kun tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Kääntäjällä olisi ollut mahdollisuus irrottautua tekstin raskaslukuisuudesta ja tehdä tekstistä lukijalle ymmärrettävämpää.

Agricola: Pablo Escobar ja Kolumbian kokaiinikaupan verinen historia

Daniel Galera: Hyöky

tmp_5958-ProductRequestServlet725534991

Daniel Galera: Hyöky
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 427 s.
Otava, 2014

Hyöky on brasilialaisen kirjailijan Daniel Galeran romaani, joka sijoittuu Brasilian eteläosiin. Tarinan pääosassa on mies, joka kärsii harvinaisesta sairaudesta. Hän ei kykene tunnistamaan ihmisten kasvoja, minkä vuoksi hän on joutunut opettelemaan tunnistamaan ihmiset muilla tavoin.

Osan hän tunnistaa äänestä, osan vaatteiden tai kävelytavan perusteella, osan vain hyvin paikkasidonnaisesti. Jos hän näkee kuvan itsestään, hän ei tunnista sitäkään, sillä hän ei pysty muistamaan edes omia kasvojaan, vaikka tuijottaakin niitä säännöllisesti peilistä.

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa, kun miehen isä on kuolemaisillaan. Kyse ei ole luonnollisesta kuolemasta, vaan isä aikoo tehdä itsemurhan ja avautuu asiasta pojalleen, koska toivoo tämän hankkiutuvan eroon hänen rakkaasta koirastaan, jotta koira ei joutuisi kärsimään isäntänsä kuoltua.

Saman keskustelun aikana miehen isä tulee maininneeksi isoisän kuoleman. Miehelle selviää, että hänen isoisänsä kuoli aikoinaan pienessä rannikkokaupungissa kollektiivisen puukotuksen seurauksena. Merkillinen tapaus jäi aikanaan selvittämättä, eikä kukaan joutunut vastuuseen puukotuksesta.

Kun isä sitten toteuttaa itsemurhasuunnitelmansa, mies päättää lähteä tuohon rantakaupunkiin, jossa hänen isoisänsä tiettävästi puukotettiin kuoliaaksi. Isänsä toivetta toteuttamatta hän ottaa koiran mukaansa ja pitää siitä huolta. Miehen ja koiran välille syntyy lopulta suhde, jossa mies osoittaa uskollisuuutta koiraa kohtaan ehkä enemmän kuin koira miestä kohtaan.

Mies pestautuu uimaohjaajaksi ja alkaa vähitellen kysellä paikallisilta isoisästään ja pääsee kuin pääseekin lopulta tämän kohtalon jäljille. Ongelmia tuottavat sekä se, että mies on kuin ilmetty isoisänsa, että hänen sairautensa aiheuttama kasvosokeus.

Asetelma on kiinnostava myös lukijan kannalta. Galeran tekstiä voisi fyysisyydessään ja ruumiillisuudessaan verrata esimerkiksi Cormac McGarthyn väkivaltaiseen romaaniin Veren ääriin, jossa samalla tavoin tekstin materiaalisuus varastaa huomion. Kun teoksen kertojalta on niin sanotusti kasvonäkö poissa pelistä, lukijankin on kohdattava ihmiset eri tavalla.

Hyöky on salaperäinen ja kiinnostavalla tavalla kauniisti kirjoitettu romaani. Loppua kohden tapahtumat alkavat saada yllättäviä käänteitä ja tunnelma muuttuu trillerimäisen ahdistavaksi, jännitteiseksi ja raa’an väkivaltaiseksi.

Hyvin moni asia teoksessa saa teemallisia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti teos kuitenkin käsittelee sukupolvien välistä suhdetta ja identiteetin rakentumista ruumiillisen tunnistamisen ja yhdennäköisyyden avulla.

Maailmankirjat: Daniel Galera: Hyöky
Helsingin Sanomat: Vain kuolema synnyttää elävän myytin yhteisölle