Nokka kohti Argentiinaa

Kiitos Turku, teit kesästäni huikean! Sain viettää kesäkuukaudet työskennellen assarina Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Ennen kesän alkua, huhtikuussa sain tietää, että pääsen syksyllä vaihto-opiskelemaan Santa Fehen, Argentiinaan. Siinä sitten mukavasti tuli sovittua, että kesätyöni museolla alkaisi jo toukokuun alusta ja kestäisi elokuun alkuun.

Nyt, 3. päivä elokuuta, istun bussissa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kaikki tuntuu hyvin kummalliselta. Kuin jokin suurempi taho olisi jo pidemmän aikaa suunnitellut tätä matkaa minua varten.

Matkajärjestelyt ja ylipäätään elämän järjestely ja -hallinta ovat sujuneet lähes ongelmitta. Viimeisen viikon sisällä olen toki ehtinyt kokemaan muutaman pienen hermoromahduksen, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat.

Nyt olo on samaan aikaan levollinen ja jännittynyt. Pidän itse matkustamisesta. Paras osuus alkaa, kun voi istahtaa kulkuvälineeseen ja vain nauttia paikallaan olosta. Lennon aikana voi pitää lukumaratonin tai vahdata Netflix-sarjoja.

Mutta se matkustamisesta, suurin koitos odottaa vasta matkanpäässä. Lentäminen päättyy lauantaiaamuna Buenos Airesiin. Pääsen viettämään siellä yhden päivän argentiinalaistuneen koulukaverini Rosan kanssa (kantsii vilkuilla myös Rosan vaihtoblogia).

Sunnuntaina matkaan vielä bussilla kuuden tunnin matkan lopulliseen määränpäähän eli Santa Fen kaupunkiin.
Perillä tulee olemaan noin viikko aikaa tutustua kaupunkiin, yliopistoon ja ihmisiin. Lukukausi yliopistossa alkaa jo elokuun puolivälissä. Opiskelen Universidad Nacional del Litoral -nimisessä yliopistossa paikallista kirjallisuutta syyslukukauden verran.

Latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden opiskelusta paikan päällä tulee varmasti olemaan hyötyä, mikäli jonain päivänä vielä valmistun espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Tärkein tavoitteeni tulevan viiden kuukauden aikana onkin tulla varmaksi kielenkäyttäjäksi ja oppia puhumaan espanjaa sujuvasti.

Ennakkotietoni Argentiinasta ja argentiinalaisista perustuvat lähinnä Rosan blogista lukemiini kertomuksiin ja vaihtoyliopistoni lähettämiin infopaketteihin. Olen lukenut jonkin verran argentiinalaista kirjallisuutta, kuten Jorge Luis Borgesia, Cesar Airaa ja Julio Cortazaria, jo ennestään, mutta näiden kirjoittajien teoksissa ei niinkään korostu argentiinalaisuus vaan pikemminkin universaalisuus ja perusihmisyys.

Vaikka blogini muuttuu nyt vaihtoblogiksi ja aion jatkossa kirjoittaa enemmän myös opiskeluun ja elämään liittyvistä asioista, pidän blogin jatkossakin kulttuuripainotteisena. Yritän blogata mahdollisimman paljon lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista ja kokemistani teatteriesityksistä.

Matkan varrelle mahtuu varmasti vielä paljon yllätyksiä, eksymisiä ja erehtymisiä. Onneksi kaikesta voi oppia. Kaikkein eniten haluaisin tämän matkan myötä oppia sietämään ja ymmärtämään omaa keskeneräisyyttäni. Aina sitä on jokin kirja kesken.

 

Mainokset

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

9789513193805_frontcover_final_medium-183x300

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Suom. Sirke Happonen
Lyhytproosakokoelma, 288 s.
Tammi, 2017

Juuri kun ehdin kuvitella, ettei Tove Janssonilta enää olisi julkaisematta teoksia, ilmestyy uusi suomennosvalikoima. Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Janssonilta aiemmin suomentamattomia tekstejä. Kokoelmaa voisi yhdellä sanalla kuvailla lyhytproosaksi. Novellien lisäksi teoksesta löytyy myös esseenkaltaisia lyhyitä kirjoitelmia.

Niin sanottuna Muumi-tutkijana eli Tove Janssonin tuotantoon laajasti perehtyneenä tutkijana tunnettu Sirke Happonen vastaa teoksen suomennoksesta ja jälkisanoista. Muumi-teoksia käsittelevän väitöskirjan Vilijonkka ikkunassa (WSOY, 2007) lisäksi Happonen on julkaissut aiemmin Muumioppaan (SKS, 2016) sekä suomentanut Janssonin esikoiskirjan Seikkailu merenpohjassa (WSOY, 2014).

Bulevardi-kokoelman novellit ja esseet ovat peräisin 1930-luvulta alkaen. Kokoelman nimikkoteksti julkaistiin jo vuonna 1934 Janssonin ollessa vasta 20-vuotias. Tekstit etenevät aikajärjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan. Tuorein teksti on vuodelta 1995. Tekstejä on aiemmin julkaistu ruotsinkielisissä sanomalehdissä, minkä vuoksi ne ovat jääneet kirjailijan muun tuotannon varjoon.

Kansainvälisyys ja taiteilijuus huokuvat Bulevardin teksteistä. Jansson kirjoittaa muun muassa Pariisista ja Caprista, taideopinnoista ulkomailla sekä lastenkirjailijan työstä. Hän käsittelee novelleissaan ensisijaisesti ihmissuhteita. Eurooppalaiset maisemat langettavat romanttisen varjon novellien ylle. Janssonin ihmistuntemus ja karikatyyrien hallinta ilmenevät jo varhaisissa novelleissa.

Esimerkiksi novellissa ”Laiturielämää” Jansson kuvaa laivan odotusta saaren laiturilla. Novellissa on nokkelasti kuvattu paikallisia asukkaita, jotka väheksyvät saaren kesävieraita. Heidän mielestään vieraiden käytöksestä puuttuu vaadittua hienovaraisuutta ja tahdikkuutta:

”Herrasväen laiturielämä on rehottanut eläväisenä jo kaksi kuukautta. Pelkkä heidän pukeutumisensa on oma lukunsa. Yhtä aikaa primitiivisenä ja hienostuneena, toisaalta tietoisen huolimattomana ja toisaalta harkiten kokoonpantuna se synnyttää sekä hilpeyttä että häpeää.”

Kesävieraat ovat auttamatta tuomittuja paikallisten silmissä. Tekivät he mitä tahansa, on se aina joko väärin tai omituista.

Novellissa ”Parta” puolestaan kerrotaan Ranskaan matkustavasta Kristina Blomqvistista, joka kohtaa kaupungilla parrakkaan maalarinuorukaisen. Miehen parta kiehtoo Kristinaa vielä enemmän kuin tämän muut boheemit piirteet: ”Kristina oli rakastunut. Hän oli rakastunut rakkauteen tai ehkä pikemminkin romantiikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt.” Rakkaus ei kestä pitkään. Kun mies ajaa partansa, Kristina alkaa nähdä tämän uusin silmin: ”Täällä on sottaista, hän ajatteli. Ja hänen tupakkalakkinsa näyttää idioottimaiselta. Kristina tunsi olonsa pettyneeksi ja levottomaksi.”

Kun puhun Janssonista hyvänä ihmistuntijana, tarkoitan, että hän osaa teksteissään tuoda ilmi ihmisten inhimillisimmät piirteet. Hänen luomat hahmonsa esitetään lukijalle kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Ihmiset ovat itsekkäitä, erehtyväisiä ja pöyhkeileviä – juuri sellaisia kuin todellisuudessakin. Bulevardi-kokoelmassa Jansson ei kuitenkaan piikittele, hän vain osoittaa ihmisluonteen inhimilliset puolet.

Teoksen lopusta löytyy novellien sijaan hieman tuoreampia esseemuotoisia kirjoituksia. Esimerkiksi tekstissä nimeltä ”Saari” kuvaillaan unelmaa saaresta, saaren omistamista ja siitä huolehtimista. Jansson kuvailee eloa saarella eläväisesti ja koskettavasti: ”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.” Janssonilla itsellään oli kokemusta Klovharun karusta saaresta Pellingin edustalla.

”Kavala lastenkirjailija” on yksi teoksen loppupuolen teksteistä. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjoittaa lastenkirjoja. Janssonin johtopäätös tuntuu olevan, että lastenkirjailija kirjoittaa omasta halustaan ja oman lapsellisuutensa tähden. Jansson kuvailee lastenkirjailijan työtä ”huomaamattomaksi todellisuuspaoksi”. Hänen mukaansa lastenkirjailija on aina jossain määrin itsekäs. Hän ikään kuin käyttää lukevaa yleisöä hyväkseen voidakseen purkaa omaa soveltumattomuuttaan aikuisten yhteiskuntaan.

Sirke Happonen taustoittaa jälkisanoissa jokaista tekstiä huolella. Happosen perehtyneisyyttä Janssonin laajaan tuotantoon – niin kirjalliseen kuin kuvalliseen – on innoittavaa seurata. Kontekstointien avulla lukija saa muuten hankalasti avautuvista ja osin salaperäisistäkin teksteistä enemmän irti.

Tekstien ohella kokoelma koostuu runsaasta kuvituksesta. Kuvituksessa on hyödynnetty Tove Janssonin sanoma- ja aikakauslehtiin tekemää alkuperäiskuvitusta. Osa kuvituksista on kuulunut Janssonin omiin, osa muiden kirjailijoiden teksteihin.

Bulevardi ja muita kirjoituksia esittelee Tove Janssonia lehtikirjoitusten ja -kuvitusten laatijana. Janssonista jää lukijalle kuva nuorena lahjakkuutena, joka asteli kuvittajan uralle suoraan äitinsä Signe ”Ham” Hammarsten-Janssonin jalanjäljissä. Kokoelma ei välttämättä sisällä Janssonin kiinnostavimpia tekstejä, mutta se täydentää mukavasti kokonaiskuvaa Janssonin kirjallisesta tuotannosta.

Kritiikki on ilmestynyt myös Suomi lukee -sivustolla.

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit

9789510423837_frontcover_final_medium

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit
Kuvitus: Tove Jansson
Sitaattikokoelma, 540 s.
WSOY, 2017

Tove Janssonin perintöä vaalitaan yhä edelleen. Vastikään julkaistiin Janssonilta myös eräs aiemmin suomentamaton tekstikokoelma Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi, 2017). Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit sen sijaan sisältää parhaimpia paloja Tove Janssonin koko tuotannosta.

Sitaatit on koonnut yksiin kansiin ja toimittanut Katariina Heilala, joka myös vastaa sitaattikokoelman jälkisanoista. Sitaatit on jaettu yli viiteenkymmeneen eri kategoriaan, jotka enemmän tai vähemmän limittyvät ja leikkaavat toisiaan.

Sanojen lahja on Janssonin viisaimmista ja oivaltavimmista ajatuksista koottu tuhti paketti. Toimittajan työ on varmasti ollut työläs ja haastava. Yksistään kaikki Muumi-kirjojen repliikit toimisivat kelpo sitaatteina.

Heilalan ei ole onneksi tarvinnut jättää paljon pois. Kokoelmassa on sivuja yli viitisen sataa, ja vannoutuneet lukijat ovat varmasti tyytyväisiä kattavaan pakettiin.

Sanojen lahjaan on kerätty otteita vain Tove Janssonin julkaistuista teoksista, joista viimeisimpänä on käännetty suomeksi jo aiemmin mainittu Bulevardi-kirjoituskokoelma. Mukana on runsaasti otteita niin Muumi-kirjoista kuin muustakin Janssonin laajasta tuotannosta.

Varhaisimmat otteet ovat alun perin vuonna 1933 salanimellä Vera Haij julkaistusta teoksesta, jonka Jansson kirjoitti jo vuonna 1928 ollessaan vasta 13-vuotias. Teoksesta on vuonna 2014 ilmestynyt Sirke Happosen toimittama uusi suomennos Seikkailu merenpohjassa (WSOY).

Kun sitaatteja silmäilee suhteessa niiden kategorioihin, ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka samoista aiheista Jansson kirjoittikaan vuodesta toiseen. Jansson kätki samat teemat loistaviin sanankäänteisiin, vaikka luottikin aina mahdollisimman simppeliin ilmaisuun. Omaisuudesta ja omistamisesta hän on muun muassa kirjoittanut:

”Muumipeikko oli hetken hiljaa.
Sitten hän sanoi: – Joku kantaa pois tavaroita isän talosta.
– Sehän on vain hyvä, sanoi Tuu-tikki iloisesti. – Sinulla on aivan liian paljon tavaroita ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.”
Taikatalvi

”Perhe tarvitsee kauhean paljon tavaraa voidakseen nauttia yhdestä ainoasta päivästäkin oikealla tavalla.”
Muumipappa ja meri

”Te keräätte aina. Ihailua ja titteleitä, isompaa palkkaa, tavaroita. Kokolattiamattoja. Kuuluisuutta. Ja koko ajan te vain menetätte aikaa, kauheasti aikaa.”
Aurinkokaupunki

Sitaatit kiteyttävät Janssonin ajattelutapoja ja maailmankuvaa mutta samalla ne tuovat hänestä esiin myös piikittelevän ironisen puolen. Janssonin tekstit vilisevät pakinamaisia olankohautuksia ja suupielten virnistelyä.

Piirteitä, joita ei Janssonin teoksia lukiessa tule välttämättä huomanneeksi, alkaa erottaa selkeämmin, kun ne kasaantuvat ja kun ne tuodaan yhteen.

Uskon, että sitaatit kertovat myös Janssonista itsestään, hänen arvoistaan ja asenteistaan, mutta toisaalta niissä esitetyt mielipiteet kertovat eritoten hyvästä yleissivistyksestä ja arjen viisaudesta.

Mitä yksinkertaisempaan asuun ajatuksensa osaa pukea, sitä oivaltavammalta se lukijasta tuntuu. Silloin siihen herää, se kolahtaa kalloon. Janssonin tuotannosta löytyy yllättävän paljon tällaisia aforismin kaltaisia toteavia lauseita, jotka ovat niin yksinkertaisia ja vilpittömiä, että niihin suorastaan pakahtuu. Sellaiset ajatukset eivät vanhene, vaikka maailma kuinka muuttuisi:

”Hän oli täysin vapaa, mutta mikään ei huvittanut häntä enää.”
Näkymätön lapsi: Hattivattien salaisuus

”Oli harvinaista että he kiinnittivät huomiota musiikkiin ennen kuin hän oli lakannut soittamasta.”
Aurinkokaupunki

”Kummastakin oli tullut aivan mahdoton, he eivät voineet enää olla yhdessä, he riitelivät väärällä tavalla.”
Kesäkirja

Parhaimmillaan sitaattikokoelma kannustaa tarttumaan uudelleen Janssonin tuotantoon ja lukemaan teoksia läpi uusin silmin. Heilalan teemoittain tekemä jaottelu voi ohjata näkemään vanhoja teoksia uusista näkökulmista.

Sitä huomaa, että kesäiseen saaristoon sijoittuva Kesäkirja kertoo myös kiireestä ja väsymyksestä, murheista ja mullistuksista. Vaarallinen juhannus puolestaan käsittelee yllättäen myös perhe-elämää ja sukulaisuutta.

Sanojen lahjaa lukee mieluiten pysähdellen sinne tänne, selaten sitaatteja läpi järjestyksettä. Koko kirjan ahmaiseminen kerralla ei tunnu tarkoitukselliselta.

Paljon lukija joutuukin pysähtymään ja miettimään itse sanojen tarkoitusta. Heilalan jälkisanat kertovat enimmäkseen kokoelman työstämisestä. Olisikin hedelmällisempää toimittaa tämänkaltaisia uudelleenjulkaisuja, kun niihin liittyisi myös uutta ja mielekästä tietoa, jota tarjota lukijalle.

Toki Janssonin sitaatit jo itsessään puhuvat ihmeellisen tyhjentävästi. Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit olisi kuitenkin kaivannut esipuheen, jossa Janssonin ajatusmaailmaa ja tekstien syntykontekstia olisi syvällisesti kartoitettu. Lyhyet alustukset kunkin kategorian alussa olisivat myös voineet keventää tekstimassaa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

 

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

9789526845654-198x300

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 213 s.
Fabriikki, 2017

Yössä vuori roihuaa (Arde el monte de noche, 2009) on esimmäinen suomennettu päiväntasaajanguinealainen romaani. Fabriikki Kustannuksen julkaisema teos on hyvää jatkoa kolumbialaisen Laura Restrepon romaanin suomennokselle Intohimon saari (La isla de la pasión, 1989).

Tällä kertaa Fabriikin listoille päätynyt Juan Tomás Ávila Laurel on vainottu kirjailija, joka on joutunut jättämään kotimaansa Päiväntasaajan Guinean taakseen poliittisista syistä. Yössä vuori roihuaa on julkaistu alun perin Espanjassa. Teos perustuu Ávila Laurelin lapsuudenmuistoihin Annobónin saarelta.

Yössä vuori roihuaa sijoittuu pienelle ja syrjäiselle saarelle Päiväntasaajan Guinean rannikolla. Syrjäisyys näkyy muun muassa ihmisten taikauskossa ja vaatimattomissa elinolosuhteissa, vaikka saari on ollut jo pitkään länsimaalaisten valloittajien käsissä.

Sen lisäksi että saaren asukkaat ilmiselvästi kärsivät köyhyydestä ja ruokapulasta, koituu heidän riesakseen vielä kohtalokas koleraepidemia. Kolera oli karua todellisuutta myös Ávila Laurelin lapsuudessa 1970-luvulla.

Saarelaiset kuvittelevat koleran olevan rangaistus saarella aiemmin tapahtuneista väkivallanteoista ja jatkoa oudoille onnettomuuksille. Teoksen kertojaääni suhtautuu rauhallisesti saaren tapahtumiin. Vain kerronnalle ominainen toisteisuus ja mutkikkuus paljastavat järkytyksen. Kirjailija on selvästi halunnut osoittaa sormella maan hallitusta, joka on jättänyt ihmiset yksin saarelle pulaan.

Kuten sanottu, Yössä vuori roihuaa -teoksessa on paljon samaa kuin Fabriikin aiemmin julkaisemassa Intohimon saaressa. Molemmat romaanit sijoittuvat syrjäiselle ja eristyneelle eteläisen pallonpuoliskon saarelle, jossa nopeasti yltyvä tauti tuottaa tuhoa. Molemmista teoksista on luettavissa samanlaista sortajan ja sorretun välistä hiljaista kamppailua sekä unohduksen tuottamaa onnettomuutta.

Restrepon teoksen tapaan Yössä vuori roihuaa kertoo vahvasti ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteista. Teos kiteyttää sivustakatsojan roolin ja ajatusmaailman reiluun pariin sataan sivuun. Kertojan objektiivisuus luo teokseen avuttomuuden tunnelmaa aiheuttaen lukijalle vahvoja tunnereaktioita.

Ávila Laurelin romaani on taitavasti ja hypnoottisesti kirjoitettu pieni mestariteos, jonka vaikuttavuus piilee sen monipolkuisessa kerronnassa, jolla kirjailija on onnistunut häivyttämään suoran yhteiskunnallisen piikikkyyden teoksestaan. Romaanin yhteiskuntakriittinen luonne avautuu hienovaraisen tyylikkäästi.

Pieni kirjasto: Juan Tomás Ávila Laurelin: Yössä vuori roihuaa

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.

Aavikon kaiut (2013)

foto_0000000720130903165234
Carmen Hertz (María Gracia Omegna) ja Carlos Berger (Francisco Celhay) ovat pääosasssa Chilen veriseen historiaan sijoittuvassa draamasarjassa. (Kuva: Chilevisión)

Aavikon kaiut (Ecos del desierto, 2013)
Tv-sarja, draama/historia, 4 x 50 min
Ohjaus: Andrés Wood
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón & Andrés Wood
Pääosissa: María Gracia Omegna, Aline Küppenheim & Francisco Celhay

Aavikon kaiut on chileläinen draamasarja, joka kertoo Chilen verisestä poliittisesta historiasta. Neliosainen lyhytsarja avaa Chilen lähihistorian veritekoja Augusto Pinochetin vallankaappauksen jälkeisenä aikana 1970-luvulla.

Chilessä ei arkailla nostaa päivänvaloon maan väkivaltaista lähihistoriaa. Lukuisat kirjailijat ja elokuvien tekijät ovat ottaneet tavoitteekseen tehdä ulkomaailmaa tietoisemmaksi Chilen laittomista tapahtumista, jotka rikkovat räikeästi ihmisoikeuksia. On hienoa havaita, että nyt myös televisiosarjojen tekijät ovat tarttuneet aiheeseen.

Aavikon kaiut kertoo Chilessä 1970-luvulla tapahtuneista ”katoamisista”. Todellisuudessa kyse oli laittomista teloituksista. Vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden kannattajat vaiennettiin ilman oikeudenkäyntiä keskellä ääretöntä aavikkoa.

Tätä seurasi vuosikymmenten ajan jatkunut sotku ja sähellys. Aluksi teloitukset tietenkin kiellettiin julkisuudessa. Lopulta kun teot paljastuivat ja syyllisiä alettiin etsiä, vastuuta teloitusten toimeenpanosta sysättiin puolelta toiselle. Moni tekijä jäi vaille vastuuta. Itse Pinochetkin kuoli vuonna 2006 ilman tuomiota syytetyistä rikoksista.

Sarja kuvaa nuoren vasemmistolaisperheen tarinaa 1970-luvulta 2000-luvulle. Carlos Berger (Francisco Celhay) on yksi vankilasta kadonneista vangeista, jonka salaa teloitettua ruumista piilotellaan vuosikymmenten ajan. Hänen vaimonsa Carmen Hertz (María Gracia Omegna & Aline Küppenheim) joutuu miehensä katoamisen jälkeen pärjäämään yksin pienen lapsensa kanssa.

foto_0000000420130903165234
Carmen Hertz (Aline Küppenheim) yhdessä ystävänsä kanssa elivät vuosikymmeniä jatkuneessa piinassa. (Kuva: Chilevisión)

Carmen ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan alkaa vimmaisesti periä tietoja hallitukselta. Carmen Hertz on ihailtavan rohkea ja sitkeä juristi. Uhkailuista huolimatta hän kykenee säilyttämään malttinsa. Sarja kuvaa, kuinka tapettujen miesten vaimot hiljalleen ja pitkäjänteisellä työllä selvittävät rikosten kulun ja tekijät.

Tv-sarjassa on hyvin merkityksellisellä tavalla kuvattu tapahtumia eri aikatasoilla hyppien. Kerrontatapa kuvastaa vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuuden aikaa sekä sen mutkikkaita solmuja ja aukkokohtia. Tapahtumat pyörivät pitkään samojen kohtausten ympärillä, ja vähitellen niiden päälle annostellaan uutta tietoa.

Aavikon kaiut on tärkeä muistutus Chilen lähihistorian raakuuksista, ja on hienoa, että Etelä-Amerikan historiaa kuvaavia sarjoja saadaan nähtäväksi myös Suomen televisiossa. Kiitos tästä Ylen tv-sarjahankinnoista ja -ohjelmistosta vastaaville työntekijöille!

Sarjaa on esitetty Yle Teema & Fem -kanavalla sekä Yle Areenassa.

Yle Teema: Aavikon kaiut
Helsingin Sanomat: Chilen kaikkien aikojen kallein tv-sarja Aavikon kaiut kuvaa diktatuurin aikaa
Helsingin Sanomat: Kolumni: Tämän opin Suomesta, kun näin tv-sarjan kammottavasta teloittajasta kaukana Chilessä