Pere Portabella (s. 1927) on katalonialainen elokuvaohjaaja, jonka teoksiin suosittelen tutustumaan sarjoittain. Mielestäni vasta useamman Portabellan elokuvan katsottuaan kykenee hahmottamaan ohjaajan poetiikan ja sen, kuinka taidokkaasti hän sitoo kunkin uuden elokuvansa tuotantonsa jatkumolle. Pidän Portabellaa siis hyvin näkemyksellisenä ohjaajana, jolla on oma tunnistettava tyylinsä, joka säilyy elokuvasta toiseen.
Die Stille vor Bach (2007)
Dokumentaariseksi elokuvaksi luokitaltava Die Stille vor Bach hyödyntää moninaisia keinoja ja elementtejä. Vaikka elokuva on näytelty, mukana on erinäisiä pätkiä, jotka sopisivat yhtä hyvin dokumenttiin kuin mainoselokuvaan, kuten otteita dramtisoiduilta Bach-opastuksilta ja St. Thomasin koulusta Leipzigista. Keskiössä on kuitenkin musiikki. Vaikuttavia kohtauksia tiputellaan harkitun tasaisesti. Elokuva rakentuu episodeittain kietoen palaset kokonaisuudeksi, joka hahmottaa klassisen musiikin historiaa koko Euroopassa. Ennen Bachia oli vain hiljaisuus, elokuva toteaa vaatimattomasti.
Nocturno 29 (1969)
Ohjaajan järjestyksessään toinen ohjaustyö ja ensimmäinen kokopitkä elokuva Nocturno 29 on aikakaudelleen tyypillinen kollaasielokuva, jossa nopeat leikkaukset ketjuttavat toisiinsa irrallisia kohtauksia avioparin elämästä – ja sen liepeiltä. Yhdistely ja koheesio jätetään katsojan vastuulle. Elokuva viittaa omaan aikakauteensa, Francon aikaan, mutta tietenkin hyvin vaivihkaisesti välttääkseen sensuurin. Vaikka elokuvaa on luokiteltu jopa kauhumysteeriksi, on siinä kauhua tuskin nimeksi. Nopeat ja yllättävät leikkaukset luovat toki omanlaistaan jännitystä. Koskaan ei voi tietää, mihin kuva ja ääni seuraavaksi siirtyvät. Teoksesta voi lukea, että ohjaaja on joiltain osin velkaa surrealisteille. Ensimmäisenä tulevat mieleen vaikutteet vaikkapa Luis Buñuelin Andalusialaisesta koirasta (1929).
Pont de Varsòvia (1990)
Kuten todettu, Portabellan tyylille on ominaista yhdistellä (ainakin näennäisesti) irrallisia kohtauksia, jotka linkittyvät toisiinsa hienovaraisesti jättäen katsojalle merkittävimmän roolin palapelin kokoajana ja tulkitsijana. Kuten Bach-dokkari myös ysärielokuva ”Varsovan silta” yhdistelee sekä näyteltyjä että vapaasti tulkittuja kohtauksia. Sen lisäksi että Portabella käsittelee niin sanottua suurta taidetta (etenkin musiikkia ja kirjallisuutta), elokuvassa nousee esiin keskeisenä teemana kuolema, joka Portabellan elokuvissa saa aina erityisiä ja omituisia, suorastaan triviaaleja piirteitä. Kiitos Portabellan luottomuusikon Carles Santosin, myös Pont de Varsòvia tarjoaa upean taustamusiikin, joka harvoin suostuu jäämään vain taka-alalle.
Tällä julkaisulla aloitan blogissani uuden julkaisusarjan ”Kolme elokuvaa”, jossa kuvaillaan lyhyesti kolme elokuvaa joltakin tietyltä merkittävältä tekijältä.
Kohtaamisia 