Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa ja Viisi aihetta

Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa
Suom. Pentti Saaritsa
Esseekokoelma, 124 s.
Aviador, 2020

Jorge Luis Borges: Viisi aihetta
Suom. Pentti Saaritsa
Esseekokoelma, 82 s.
Aviador, 2021

Monen vuoden tauon jälkeen Pentti Saaritsa on intoutunut suomentamaan lisää Jorge Luis Borgesin teoksia.

Borgesin Omaelämäkerta ilmestyi Aviadorilta jo 2018. Sittemmin samalta kustantamolta on parin vuoden sisällä saatu suomeksi kaksi esseekokoelmaa, jotka kokoavat yhteen argentiinalaiskirjailijan myöhemmällä iällä Buenos Airesissa pitämiä esitelmiä tai luentoja, ensin vuonna 1977 Teatro Coliseossa ja seuraavana vuonna Belgranon yliopistossa.

Aiemmin ilmestynyt tekstikokoelma Seitsemän iltaa pitää sisällään 78-vuotiaan Borgesin suullisia esitelmiä, jotka hän luki Retiron kaupunginosassa sijaitsevassa teatterissa.

Kokoelman aiheet eivät ole ollenkaan vaatimattomia. Borges aloittaa Danten Jumalaisesta näytelmästä ja etenee satujen, unimaailman, buddhalaisuuden ja runouden kautta kabbalaan.

Kaikesta paistaa kirjallinen sivistys. Kiinnostavimmillaan Borges on ainakin omasta mielestäni kaivaessaan esille sanojen etymologisia juuria ja hakiessaan eri kielten väliltä resonanssia sanojen merkityssuhteille. Huomaa, että kirjailijalla oli myös laaja kielitaito.

”Nyt me tulemme aiheeseemme, painajaiseen. […] Sen espanjankielinen nimi pesadilla ei ole erityisen onnistunut: diminutiivi tuntuu vievän siitä voima. Muilla kielillä nimet ovat vahvempia. Kreikaksi se on efialtes. Efialtes on se pahahenki joka herättää painajaisen. Latinaksi sana on incubus. Se on demoni joka piinaa nukkuvaa ja aiheuttaa hänelle painajaisen. Saksaksi meillä on hyvin omituinen sana, Alp, joka tarkoittaa suunnilleen menninkäistä ja sen meille aiheuttamaa piinaa, sama ajatus kuin se että demoni aiheuttaa painajaisen.”

Kyse ei ole yksin sanojen taustoista vaan siitä, miten ne kiinnittyvät maailmaan ja kirjallisuuteen. Toisaalta myös siitä, miten kielet toimivat ja miltä ne kuulostavat.

”Jos pitäisi valita kieli (mutta ei ole mitään syytä miksi en valitsisi kaikkia) minulle tuo kieli olisi saksa, jolla on mahdollista muodostaa yhdyssanoja (vieläkin enemmän kuin englannissa) ja jolla on avoimia vokaaleja ja niin ihailtava musiikaalisuus. Mitä Italiaan tulee, riittää Jumalainen näytelmä.”

Yksi kokoelman kiinnostavimpia tekstejä on ”Runous”, jossa Borges muun muassa analysoi säe säkeeltä kahta espanjankielistä sonettia, espanjalaisen Francisco de Quevedon ja argentiinalaisen Enrique Banchsin.

Ennen varsinaista runoanalyysiä Borges korostaa lukukokemuksen merkitystä: runous tapahtuu siinä hetkessä kun lukija ja teksti kohtaavat. Sen sijaan, että runous loppuisi tekijään, myös lukija osallistuu sen muovaamiseen.

Borgesin tekstejä siivittää eräänlainen assosiatiivinen logiikka, jota on toki kiinnostavaa mutta välillä hankalaakin seurata. Monesti tuntuu kuin tekstin ydin luiskahtaisi käsistä puhujan edetessä aiheesta seuraavaan osoittamatta tarkalleen, miksi niin tekee. Borges ei turhia perustele aihevalintojaan saati sitä, miksi kertoo aiheistaan niin kuin kertoo.

Koska Borgesin tekstit ovat alkuperältään ennen kaikkea puhetta – kirjailijahan sokeutui jo kolmikymppisenä ja saneli sen jälkeen monet tekstinsä – lienee syytä antaa anteeksi osa tekstejä harhauttavista sivupoluista ja ristiriidoista. Kokonaisuutena tekstit kuitenkin punoutuvat yhteen; kaikkia yhdistää Borgesin kiinnostus kieliä, myyttejä ja historiaa kohtaan.

Teoksen päättävä essee on kenties astetta henkilökohtaisempi, sillä siinä Borges kirjoittaa sokeudesta, ennen kaikkea omastaan, mutta myös siitä, millainen asema sokeudella on ollut kirjallisuuden tekijöiden joukossa aiemmin.

Borgesin essee ”Sokeus” on – todellakin – valaiseva. Kirjailija toteaa, ettei sokeus ole pelkkää mustaa pimeyttä. Hän kuvailee omaa sokeuttaan osittain onnekkaaksikin sattumaksi, sillä se on saanut hänet toteuttamaan asioita, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä tekemättä – kuten muinaisenglannin, islannin ja skandinaavisten kielten ja kirjallisuuden opiskelu.

Borges käsittelee teksteissään laajoja aiheita ja ehkä väliin turhankin pintapuolisesti, sillä tuntuu epäuskottavalta, että runoilija olisi saanut kaiken sanottavansa vaikkapa kabbalasta mahtumaan noin kymmensivuiseen kirjoitukseen.

Tosin tiivistämisen taito tuli todettua jo Borgesin Omaelämäkerran kohdalla, sillä tuokin teos on vaatimattoman nopealukuinen. Kenties siirtyminen tekstimuodosta puheeseen on vaatinut runoilijaa tiivistämään ilmaisuaan jo aivan käytännön syistä.

***

Viisi aihetta julkaistiin vuonna 2021, ja fyysiseltä kooltaan se on edellistäkin kokoelmaa suppeampi. Tällä kertaa aiheina ovat kirja, kuolemattomuus (edellä mainitut voi myös ymmärtää yhdessä yhdeksi aiheeksi), ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg, salapoliisromaanien genre ja sen lainalaisuudet sekä ajan käsite.

Myös ilmaisultaan Viisi aihetta on jokseenkin tiiviimpi ja harkitumpi. Luennot eivät ylly enää niinkään sivupoluille, vaan päämäärä on selkeä – vaikkakin intertekstuaaliset viittaukset ovat edelleen moninaisia.

Tämänkertaiset luennot ovat alun perin vuodelta 1978. Borges puhuu muun muuassa jo tuolloin vakuutellusta ”kirjan kuolemasta” ja toppuuttelee ennustajia. Kirjat ovat Borgesille yhtä tärkeitä edelleen – vielä kirjailijan sokeutumisen jälkeenkin! Ensimmäinen teksti ”Kirja” kertoo osin myös suullisesta perinteestä ja avaa Borgesin suullisiin esitelmiin kiinnittyvää ”poetiikkaa”.

Verba volant, scripta manent, ei tarkoita sitä, että puhuttu sana on ohimenevää, vaan että kirjoitettu sana on jotakin pitkäkestoista ja kuollutta. Sen sijaan puhutussa sanassa on jotakin siivekästä ja painotonta. Siivekästä ja pyhää, kuten Platon sanoi.”

Borges haluaa kiinnittää huomiota siihen, että monet historian viisaat, kuten antiikin filosofit, eivät jättäneet jälkeensä lainkaan kirjoitettuja tekstejä vaan tulivat tunnetuiksi vain oppilaidensa tekstien ansiosta.

Mitä taas tulee väitteeseen kirjoista kuolleina, Borges korjaa ajatusta. Platon keksi sijoittaa kirjoihinsa dialogia ja teki siten kuolemattomaksi esimerkiksi Sokrateen, joka ei itse jättänyt jälkeensä kirjoitettua tekstiä.

Myöhemmin ”Kuolemattomuus”-tekstissä Borges palaa ajatukseensa kuolemattomuudesta ja liittää sen nimenomaan kirjallisuuteen, sillä hän näkee kuolemattomuuden sisältyvän oleellisesti ihmiskunnan muistiin ja muistamiseen, ja siinä kirjallisuus on avainasemassa muistojen säilöjänä.

”Kirja”-tekstissä Borges sen sijaan jatkaa kirjojen tuomasta ilosta. Hänelle kirjallisuus on yksi ilon muoto, kuten Borges kertoo sisarensa Norah Langen aiemmin todenneen maalaustaiteesta, että ”se on taito tuottaa iloa muodoilla ja väreillä”.

Samaa Borges korosti Seitsemän iltaa -kokoelmassa todeten suurin piirtein, että elämä on liian lyhyt sellaisten kirjojen lukemiseen, jotka eivät herätä lukijassaan minkäänlaisia tunteita.

Vaikka Borgesin ajatukset ovat monesti kiinnostaviakin, on mestarille suotu myös mahdollisuus latteuksien toisteluun. Ei voikaan väittää, että kaikki kirjojen ajatukset olisivat kiinnostavia vain siksi, että ne ovat tulleet Borgesin suusta.

”Haluaisin väittää, että tärkeintä kirjailijassa on hänen äänensävynsä, tärkeintä kirjassa tekijän ääni, se ääni joka tavoittaa meidät”, Borges esimerkiksi toteaa vaivautumatta perustelemaan väitettä.

”Kirja”-tekstin lopuksi Borges muistuttaa, ettei kirja kuitenkaan ole kuollut vaan elää mukana ajassa ja peilautuu maailmaan koko ajan eri tavoilla löytäessään uusia lukijoita eri aikoina ja eri paikoissa.

”Joka kerta kun luemme kirjan, kirja on muuttunut, sanojen sivumerkitys on toinen”, Borges toteaa vierittäen lukijalle jälleen vastuun kirjallisuuden merkitysten luojana ja ylläpitäjänä.

Kokoelman ensimmäinen teksti linkittyy näin sekä sitä seuraavaan tekstiin kuolemattomuudesta että kokoelman päättävään tekstiin ajasta. Väliin jää varsin herkullinen teksti salapoliisikertomuksista, jossa Borges ylistää muun muassa Chestertonia ja Wilkie Collinsia mutta syyttää analyysissaan ”Korppi”-runosta Edgar Allan Poeta ylimielisyydestä.

Jos jotakin, Borgesin esseet valaisevat sitä valtavaa sivistystä ja kirjaviisautta, joka kätkeytyy myös kirjailijan laajan tuotannon taustalle. Tiedostaessaan Borgesin laajan tietouden kustakin aiheesta, lukija voi mahdollisesti ymmärtää tulkita myös kirjailijan omia kaunokirjallisia tuotoksia laajassa kontekstissa.

Pidän silti omituisena, että Borgesilta on viime vuosina päätetty julkaista suomennoksina muuta kuin kirjailijan varsinaista kaunokirjallista tuotantoa, sillä olisihan Borgesin runoutta ja novellistiikkaa vielä suomentamatta vaikka kuinka.

Edellä pääpiirteittäin esitellyt tekstikokoelmat tarjoavat tuskin pintaraapaisun Borgesin ajatteluun, eivätkä ne riitä tyydyttämään lukijan janoa.

Molemmat kokoelmat suomentanut Saaritsa on tehnyt hyvää työtä ja onnistunut säilyttämään käännöksissä myös luentojen aikaan liki 80-vuotiaan kirjailijan jokseenkin monotonisen mutta samalla juhlallisen äänen, jolla tämän voi hyvin kuvitella pitämään luentojaan.

Suomennosta lukiessa harmittaakin erityisesti, että tekstin pilaavat kurjat kirjoitus- ja kielioppivirheet, jotka olisivat olleet helposti vältettävissä huolellisella oikoluvulla. Toivoisinkin, että myös pienet kustantajat näkisivät oikeakielisyyden vaateen suomeksi julkaistavalle kirjallisuudelle ja keskittyisivät julkaisujensa hiomiseen, vaikka se sitten vaatisikin enemmän vaivaa ja kuluja.

Kiiltomato: Humanismin loputtomuuden puolustus
Kulttuuriykkönen: Ihmeellinen kirjailija Jorge Luis Borges on filosofien suosikki – ”Maailmankaikkeus on ihmisen uni”

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s