Kaarina-Teatteri: Toivon puu, pysy lujana – Frida Kahlon tarina

Fridaa esittävät Piia Leppämäki ja Salla Vahtera. Kuva: Mika Nurmi photography.

Kaarina-Teatteri: Toivon puu, pysy lujana – Frida Kahlon tarina
Käsikirjoitus: Aino Piirola
Ohjaus & sovitus: Mikko Rantanen
Lavastus: Niina Suvitie
Puvustus: Sirpa Niemelä
Esiintyjät: Salla Vahtera & Piia Leppämäki
Näytökset 26.1.–2.3.2019

Mikko Rantasen uudelleenohjaus Aino Piirolan käsikirjoittamasta näytelmästä Toivon puu, pysy lujana on kunnianosoitus omaehtoiselle ja väkevälle meksikolaistaiteilija Frida Kahlolle (1907–1954).

Painokkaasti ja voimakkain värein lavastetulla näyttämöllä nähdään tällä kertaa kaksi Fridaa (Piia Leppämäki & Salla Vahtera).

Idea on peräisin Kahlon kuuluisasta omakuvallisesta maalauksesta Kaksi Fridaa (1939), jonka taiteilija maalasi loppuun myrskyisän suhteen jälkeen, erottuaan juuri aviomiehestään taidemaalari Diego Riverasta. Maalauksessa kaksi erityylistä Fridaa istuvat kuin toistensa peilikuvina vierekkäin, käsi kädessä, molemmilla sydän ja verisuonet näkyvillä.

Alun perin monologiksi laadittu käsikirjoitus saa kontrastia uudelleentulkinnassa, joka korostaa Kahlon monitahoista persoonallisuutta. Kahta Fridaa on aiemmin hyödyntänyt vastaavalla ajatuksella muun muassa suomenruotsalainen kirjailija Emma Juslin teoksessaan Frida och Frida (Frida ja Frida, 2008).

Toista Fridaa näyttelevä Salla Vahtera esittää perinteiseen meksikolaiseen, alkuperäiskansoilta voimakkaan värimaailmansa perineeseen asuun sonnustautunutta Fridaa. Taiteilijan väkevä ja temperamenttinen persoonallisuus käy ilmi näyttävän ulkoasun lisäksi myös hänen lähes raivokkaassa ja pidättelemättömässä ulosannissaan.

Piia Leppämäen esittämä Frida puolestaan on ulkoiselta olemukseltaan modernilla tavalla tyylikäs. Suorat lahkeet paljastavat Fridan androgyynisen puolen.

Samalla tämä Frida on ulosanniltaan vastakohtaisempi kuin toinen, rääväsuisempi Frida. Leppämäki tulkitsee Fridaa laajalla skaalalla, joka ulottuu lipevästä keikarimaisuudesta syvimpien alhojen kahlaamisesta juontuvaan hajoamisherkkyyteen.

Aivan kuten Kaksi Fridaa -maalauksessakin Fridat istuvat toisiinsa verisuonitse kiinnittyneinä, on luontevaa nähdä ja kuulla myös esityksen Fridat dialogissa toistensa kanssa. Vai pitäisikö puhua kaksiäänisestä monologista? Raja keskustelun ja yksinpuhelun välillä hämärtyy, kun Fridat kertovat vuorotellen kohtalon oikkujen kyllästämää elämäntarinaansa.

Kuva: Mika Nurmi photography

Voimakkailla väreillä maalannut Kahlo tunnetaan erityisesti omakuvallisista maalauksistaan, joita hän alkoi maalata toipilasaikoinaan jouduttuaan 18-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jossa metallikaide lävisti hänen lantionsa vieden häneltä neitsyyden. Tietynlainen rujous onkin aina varjostanut Kahlon elämää ja taidetta.

Eräs olennainen ihminen Kahlon elämässä oli hänen aviomiehensä Diego Rivera, joka on kiinnostavasti tuotu esiin myös esityksessä, vaikka hahmoa ei lavalla suoranaisesti nähdäkään.

Kahlon tiedetään verranneen kohtaamistaan Diegon kanssa nuoruuden liikenneonnettomuuteen – todeten Diegon olleen onnettomista tapauksista selvästi pahempi.

Kahlon ja Riveran välistä vimmaista suhdetta kuvataan Kahlon näkökulmasta kuin se olisi kaikista petoksista ja syrjähypyistä huolimatta eräänlainen elinehto taiteilijalle. Suhteesta ei kuitenkaan pyritä väkisin etsimään mielekkyyttä, vaan se esitetään juuri niin absurdina kuin sivustakatselija sen saattaa nähdä.

Kaiken sen nuoruuden onnettomuudesta aiheutuneen fyysisen ja henkisen tuskan lisäksi Kahlo toivoo aviomiehensä aiheuttavan hänessä kipua. Vahvat tunteet, kipu ja tuska, hallitsivat taiteilijan elämää, mutta samalla niiden esitetään ikään kuin ruokkineen ja vahvistaneen häntä entisestään.

Näin jatkui aina Kahlon ennenaikaiseen kuolemaan asti, josta hän kirjoitti etukäteen: ”Toivon että lähtö on lopullinen ja riemukas – ja että en enää koskaan palaa.”

Mielenkiintoisia kiinnekohtia täynnä olevan elämänsä, omaehtoisen taiteensa ja räiskyvän persoonallisuutensa ansiosta Kahlo on jäänyt pysyvästi muun taiteen ja populaarikulttuurin innoituksen lähteeksi. Hänen taiteensa ja ajatustensa pohjalta luodaan uusia tulkintoja tasaisin väliajoin.

Mikko Rantasen uudelleentulkinta Aino Piirolan käsikirjoituksesta tuo esiin ristivetoisen ja kysymyksiä herättävän näkemyksen siitä, mitä Kahlo halusi teoksillaan sanoa taiteiljana ja ennen kaikkea naisena, joka ravasi elämänsä aikana laajalla tunnekirjolla ääripäästä toiseen – tuntien vahvasti ja eläen vahvasti. Esityksen erityiseksi onnistumisen merkiksi onkin mainittava, ettei se pyri vastaamaan vaan kysymään.





Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s