Kukkien ja sodan lauluja – asteekkien runoutta

kukkien-ja-sodan-lauluja

Kukkien ja sodan lauluja – asteekkien runoutta
Suom. Pekka Valtonen
Runovalikoima, 178 s.
Aviador, 2017

Asteekit tunnetaan ehkä yhtenä sotaisimmista (alkuperäis)kansoista, eikä syyttä. Soturi-ihanne ja urheuden kunnioitus olivat syvällä asteekkien kulttuurissa. Mutta niin oli myös kauneuden ihailu ja näin ollen runouskin.

Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja historian dosentti Pekka Valtosen toimittamassa ja suomentamassa teoksessa Kukkien ja sodan lauluja – asteekkien runoutta esitellään ja avataan tarkasti muutamia asteekkien runoudelle tyypillisiä aihepiirejä, teemoja ja paikallisia tunnusmerkkejä.

Asteekit olivat Mesoamerikan valtaapitävä kansa espanjalaisten valloittajien aikoinaan saavuttaessa nykyisen Meksikon alueen. Valtosen mukaan nimitys asteekit ei kuitenkaan sovi kuvaamaan koko kansakuntaa, sillä asteekeilla viitataan lähinnä yhden alueen asukkaisiin. Asteekit eivät itsekään kutsuneet itseään nimellä azteca, vaan nimitys otettiin käyttöön vasta myöhemmin.

Yksi vaihtoehto Valtosen mukaan olisi puhua asteekkien sijaan nahuatleista eli käyttää asteekkikieltä nahuatl kansan nimityksessä. Tarkemmin määriteltynä nahuatlin puhujat jakaantuivat lisäksi heimoihin, joista Valtonen mainitsee muun muassa mexicat, tepaneekit, tlaxcalat ja acolhuat.

Kukkien ja sodan lauluja on siitä erityinen kokoelma, että suomennosten lisäksi runot on esitetty myös alkuperäiskielellä, vaikka suomennokset onkin tehty pääasiassa espanjasta ja toisinaan alkutekstiä vertaillen ja espanja–nahuatl–espanja-sanakirjaa apuna käyttäen.

Kun espanjalaiset valloittajat Hernán Cortés etunenässään saapuivat asteekkien maille, myös asteekkien kulttuuriperinne – runous mukaan lukien – alkoi siirtyä valloittajien mukana Espanjaan.

Samalla kun katolinen kirkko hävitti alkuperäiskansojen kuvakirjoituksella laadittuja koodekseja, varakkaat espanjalaiset pitivät huolta niiden säilymisestä kuljettaen niitä omaan maahansa eräänlaisina eksoottisina kuriositeetteina kaukomailta.

Nahuatl sai espanjalaisten käsissä eurooppalaisin kirjaimin kirjoitetun asun ja asteekkien suullista perintöä alettiin kääntää tekstimuodossa espanjaksi.

Sotaisuudestaan ja urheudestaan huolimatta asteekit eivät kestäneet espanjalaisten valloittajien paineen alla. Cortés miehineen epäonnistui ensimmäisessä asteekkivallan keskuksen, Tenochtitlanin, miehitysyrityksessä, mutta valloittajien mukanaan tuoma isorokko, jolle asteekeilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä, aiheutti epidemian, joka verotti kaupungista sekä sotureita että siviilejä. Vuoden kuluttua kaupunki olikin jo espanjalaisten määräysvallan alla.

Usein asteekkivaltakunnasta puhuttaessa ajatellaan hyvin kaukaisia aikoja, mutta hyvin osuvasti Valtonen muistuttaa, että asteekkien kieli nahuatl on kirjoitetussa muodossaan yhtä vanha kuin suomen kieli.

Vaikka nahuatlia ei osaisi ollenkaan lukea saati ääntää, on alkuperäiskielisistä runoista kuitenkin helppo erottaa sanastollinen ja rakenteellinen toisteisuus, jotka muistuttavat siitä, että asteekkien runous syntyi alun perin suullisena perinteenä ja runot tarkoitettiin ulkoa opeteltaviksi. Runoja myös usein lausuttiin tai laulettiin säestettyinä.

Asteekkien runoudessa toistuvina teemoina Valtonen nimeää muun muassa ystävyyden ja soturin kunnian teemat, mutta ehkä kaikkein silmiin pistävimpinä esille nousevat katoavaisuuden ja kuoleman teemat. Väistämätön kuolema saa kaiken vaikuttamaan turhalta, aivan kuin länsimaisessa vanitas-perinteessä ajateltiin.

Kuolemaa, elämän lyhyyttä ja ihmisen pientä roolia suuressa maailmankaikkeudessa lähestytään muun muassa erilaisin symbolein. Teoksen otsikkoon noussut kukka toistuu erityisen vahvasti runojen kuvastossa. Valtonen selittää laajasti kukan erilaisia symbolisia merkityksiä runoja taustoittavassa osuudessa.

Kukilla on runosanastossa tietynlainen koristeellisuuteen viittaava merkitys. Erään tutkijan tulkinnan mukaan sanapari kukka ja laulu riittää yhdessä tarkoittamaan ”kaikkea sitä, mitä me kutsumme taiteeksi”. Kukka ja laulu esiintyvät sanaparina esimerkiksi tässä ”Runoilijan lauluksi” nimetyn runon katkelmassa:

Itke: olen laulaja.
Nään kädessäni kukat
jotka sydäntäni koristavat: olen laulaja.
Missä lie sydämeni, missä mieleni.
      Kuin kourallinen turkoosihelmiä, kuin hohtava jade
ovat minun lauluni ja kukkani.
Nauttikaa nyt, ystävät: kukaan ei maan päälle jää.
      Minäkään en mukaani voi ottaa kauniita laulujani,
ihania kukkiani.

Runoissa esiintyvät kauniit kukat ovat omiaan muistuttamaan katoavaisuudesta – kauneus ei ole ikuista, niin kuin ei ihmiselokaan, kuten edellä lainattu runonpätkä toteaa.

Oletko todellinen?
Kaiken valtias, Elämänantaja,
onko tämä kaikki totta?
Ehkä ei ole, kuinka lienee?
Kunpa sydämemme
eivät tuntisi tuskaa!

Kaikesta mikä totta on,
sanotaan ettei se ole totta,
Elämänantajalla
yksin on valta säätää.
Kunpa sydämemme
eivät tuntisi tuskaa!

Toisaalta runoihin liittyy myös epäilys todellisuuden luonteesta, epävarmuus elämän todellisuudesta. Onko kaikki sittenkin vain unta, kysyy useampi runoista, kuten myös edellinen ”Oletko todellinen?” -niminen, Tezcocon hallitsijan, Nezahualcóyotlin nimiin kirjattu runo.

Kukkien ja sodan lauluja on kiinnostava katsaus asteekkien runouteen – ennen kaikkea Pekka Valtosen ansiokkaan tutkimustyön ja runojen syntykontekstin taustoituksen ansiosta.

Teoksen taustoitusosuus on jo itsessään kattava opastus asteekkien menneeseen valtakuntaan ja suosittelen siihen tutustumista, vaikka runoudesta ei ensisijaisesti olisikaan kiinnostunut.

Kiiltomato: Universaalisti katoava kauneus

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s