Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

9789511304401

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 956 s.
Otava, 2017

Henkien labyrintti (El laberinto de los espíritus, 2016) on yritys sanoa kaikki, mikä jäi sanomatta Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan kolmessa ensimmäisessä osassa Tuulen varjo (Otava, 2016), Enkelipeli (Otava, 2016) ja Taivasten vanki (Otava, 2012).

Carlos Ruiz Zafónilla (s. 1964) on ollut kova työ punoa yhteen kirjasarjan aiemmissa osissa esiin työntyneet langanpäät.

Henkien labyrintti sijoittuu 1960-luvun synkkään Barcelonaan, jossa edelleen ratkotaan ja peitellään sisällissodan aikaisia vilpillisiä tekoja ja raakoja vääryyksiä.

Elokuvakäsikirjoittajana työskentelevä Ruiz Zafón taitaa tarinankerronnan lait ja osaa pitää jännitettä yllä äärimmillään jopa kymmenien sivujen ajan, mutta hänen saagansa päätösosa kärsii lopulta ylitsepursuavasta sisällöstä ja monimutkaisista sivupoluista.

Kaikki pienimmätkin kivet on käännetty, jotta lukijalle ei varmasti jäisi epäselväksi, mistä tarinassa on kyse. Vähemmälläkin rautalangan väännöllä olisi selvitty.

Ruiz Zafón ei taida tuntea hemingwayläistä kirjoitusohjetta, vaan on päättänyt vyöryttää lukijalle koko jäävuoren.

Kuten aiemmissakin osissa, myös Henkien labyrintissä tapahtumat keskittyvät kiinteästi Barcelonaan ja maalaavat kaupungista goottilaisen synkän ja nuhjuisen kuvan varjojen ja unohdusten kaupunkina.

Ankeus ja kuolema ovat läsnä, ei vain kaupungin kuvauksessa, mutta myös henkilöhahmojen ajatusmaailmassa. Viiltävä ironia on täynnä tietoutta ihmiselämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.

Henkien labyrintti kurkottaa takaisin 1930-luvulle Espanjan sisällissodan melskeisiin.

Muun muassa Enkelipeli-teoksesta tuttu David Martín ja monet muut haudatut hahmot kaivetaan esiin, kun teoksessa kelataan aikaan, jonka Martín ja monet muut kohtalokkaat hahmot viettivät Montjuicin vankilassa.

Vankilan pahamaineinen johtaja Mauricio Valls päätyykin koko teoksen suurimmaksi syntipukiksi ja pahantekijäksi.

Teoksen tarinaa motivoi Daniel Semperen äidin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunut kuolema, jonka salaisuutta ratkotaan hiljalleen.

Miehisten pääosan esittäjien lisäksi Ruiz Zafón passittaa päätösosassa näyttämölle vaihteeksi myös yhden aktiivisen naishenkilön. Alicia Grisin, kuoleman enkelin, tehtävänä on selvittää Mauricio Vallsin outo katoamistemppu.

Vähitellen Alicia kietoutuu yhä syvemmälle tapaukseen, jonka taustalta paljastuu erinäisiä sisällissodan aikaisia vehkeilyjä ja suurempia petoskuvioita.

Apujoukoikseen Alicia värvää tietenkin Semperen kirjakaupan avuliaan joukon, Daniel Semperen ja Fermín Romero de Torresin.

Romaanin päätösosa pyrkii erottelemaan hyvikset ja pahikset toisistaan. Korruptoituneet vallanpitäjät saavat lopulta oikeanmukaisen tuomion ja kirjallisuuden pariin vihkiytyneet Semperet tovereineen pääsevät viettämään loppuelämäänsä vähemmillä tunnontuskilla.

Saagan lähes tuhat sivua käsittävä päätösosa on täynnä toimintaa ja monipolvisia juonikuvioita, käänteitä, petoksia, valheita, rakkautta ja yllättävien sukulaisuussuhteiden paljastumisia: kaikkea mitä hyvältä juonivetoiselta jännäriltä saattaa odottaa.

Kokonaisuudessaan Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja on vielä enemmän kuin jännitystä. Se on korkeakirjallisilla viittauksilla ryyditettyä terävää dialogia ja iskevää tarinankerrontaa.

Kaiken lisäksi se on osoitus rakkaudesta kirjallisuuteen, mikä käy lukijalle hyvin ilmi jo sarjan ensimmäisessä osassa.

Monet kaunokirjallisista viittauksista menevät lukijalta kuitenkin sivu suun, johtuen siitä valitettavasta totuudesta, että Espanjan kirjallisuuden klassikoita on julkaistu suomennoksina täysin mitätön määrä verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin.

Ruiz Zafón taitaa nokkelan veijarimaisen dialogin, jolle hän on varmasti löytänyt monta esikuvaa espanjalaisesta pikareskikirjallisuudesta.

Etenkin vanha Fermín on sanankäänteissään sen verran pedantti, että lukijalle on silkkaa nautintoa lukea tämän ironiantäyteisiä kommentteja.

Suomentaja Antero Tiittulaa tekee mieli ylistää Ruiz Zafónin nokkelan kielen hallinnasta ja taivuttamisesta suomeksi.

Kohtalokkaaksi koituu kirjailijan tapa viljellä samanlaista kielenkäyttöä niin viljalti, että karikatyyrimäinen puheenparsi menettää merkityksensä. Lopulta kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla ja yhtä nokkelasti.

Lisäksi mainittakoon, että Fermínin seksistinen kielenkäyttö tuntuu päätösosassa vain yltyvän, mikä on nähdäkseni täysin tarpeetonta. Mauton kielenkäyttö syö kosketuspintaa muuten sympaattisilta hahmoilta.

Henkien labyrintillä on kompastuskivensä, mutta intensiivinen tarinankerronta pelastaa lukukokemuksen ja tuo siihen mielenkiintoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s