Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa

godota-odottaessa-tyt-esityskuvia-kuvat-jouni-kuru_9
Kuva: Jouni Kuru

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa
Esitykset: 24.3.–7.4.
Ohjaus: Janne Pikka
Käsikirjoitus: Janne Pikka ja näyttelijät
Puvustus: Noora Happonen
Esiintyjät: Nuppu Ervasti, Elisa Kinnunen, Eeva Mäkinen, Mikko Peltotupa & Ennu Leiwo

Turun ylioppilasteatterin Godota odottaessa muuttui viime metreillä Odottaessa -esitykseksi, Samuel Beckettin kuuluisan näytelmän vastaesitykseksi. Odottaessa ei ole silti vaillinainen tai tynkä, siitä ei puutu mitään. Enemmän kuin taiteellisesti kunnianhimoinen esitys, se on kuitenkin kannanotto ja sellaisena taiten kirjoitettu ja esitetty.

Turun ylioppilasteatteri koki ikävän vastoinkäymisen pari viikkoa sitten, kun agentuuri viime tipassa ehti kieltää näytelmän esittämisen vedoten näytelmäkirjailijan vaatimukseen, ettei näytelmässä saisi esiintyä naisnäyttelijöitä.

Godota odottaessa -esitys meni puihin viikkoa ennen ensi-iltaa. Yle uutisoi tapauksesta otsikolla: ”Kaksi suomalaista teatteria joutui perumaan esityksensä vaihdettuaan miehet naisiin: ’Käsittämätöntä, että tällainen rajoittuneisuus on mahdollista'”.

Tapauksesta nousi kohu, jonka aikana kritiikki kohdistui vuoroin sekä näytelmäkirjailijan ahdasmielisyyttä että agentuurin toimintatapoja ja -periaatteita kohtaan.

Nyt esitettävä Odottaessa on alkuperäisestä esityksestä varioitu palimpsesti, jossa hyvin roisisti hyödynnetään viittauksia sekä alkuperäisen esityksen näytelmätekstiin että esityksen peruuntumisesta aiheutuneeseen kohuun.

Mukana ovat edelleen samat Godota odottaessa -esitystä harjoitelleet näyttelijät. Vladimiriin ja Estragoniin vertautuvat ystävykset Voitto (Nuppu Ervasti) ja Taisto (Elisa Kinnunen) jatkavat odottamista, vaikka tietävät, ettei ketään tai mitään tulekaan. Ei ainakaan niin kauan, kun näyttelijät ovat naisia.

Tragikomediaksi luokiteltava esitys höllentää kohun jäljiltä kireytyneitä suupieliä. Nuppu Ervastin ja Elisa Kinnusen näyttelemä parivaljakko on hulvattoman hyvin rakennettu, ja näyttelijäntyötä on ilahduttava seurata. Komiikka on piikikästä ja osuvaa.

Esitys on kirjoitettu ajatuksella. Siinä ei ole lähdetty vain uhoamaan ja haukkumaan teatterimaailman auktoriteetteja, vaan kritiikki on tarkkaan harkittua ja itse näytelmäntekstiin sidottua.

Koko tapaus on kiinnitetty kuin jatkumoksi Beckettin absurdin teatterin perinteelle. Elämän ja teatterimaailman irrationaalisuus on kudottu yhteen. Absurdi teatteri on yllättänyt ja ylittänyt itsensä.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Ylioppilasteatterin Odottaessa-esitys kerrostuu herkulliseksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi
Turun ylioppilaslehti: Arvio: Turun ylioppilasteatterin riemukas raakile

Mainokset

TEHDAS Teatteri: Rauhanneuvottelija

RN-web-3
Kuvassa: Sotaa käyvien maiden edustajat (Outi Sippola & Sirpa Järvenpää), Nelson Mandela (nukke: Maiju Tainio) & rauhanneuvottelija (Alma Rajala). Kuva: Jussi Virkkumaa.

TEHDAS Teatteri: Rauhanneuvottelija
Esitykset: 2.3.–8.4.
Ohjaus: Johanna Latvala
Käsikirjoitus: Johanna Latvala, Veera Lehtola & Outi Sippola
Nuket: Maiju Tainio
Valosuunnittelu & lavastus: Jarkko Forsman
Musiikki ja äänisuunnittelu: Hilla Väyrynen
Esiintyjät: Sirpa Järvenpää, Maria Laitila, Alma Rajala & Outi Sippola

Tragikoominen nukketeatteri tuntuu olevan turkulainen taitolaji. TEHDAS Teatterin ammattitaitoiset tekijät onnistuvat yllättämään tässä lajissa kerta toisensa jälkeen.

Rauhanneuvottelijassa monisyistä ja valitettavan ajankohtaista aihetta, toivoa sodan päättymisestä, on lähestytty ihailtavan uskaliaasti.

Aivan aluksi haluan osoittaa tyytyväisyyteni esityksen tilankäytöstä ja lavastuksen suunnittelusta. Kun astuu TEHDAS Teatterin esitystilaan, sitä ei koskaan ole tunnistaa samaksi kuin edellisellä kerralla. Vaikka lavasteet ovat yksinkertaiset, oivaltava tilankäyttö tehostaa esitystä.

Rauhanneuvottelijassa näyttelijät ja nuket toimivat rinnan. Tällä kertaa nuket ovat esittäviä hahmoja ja tuovat esitykseen dokumentaarisuutta runsaan sitaattien käytön ohessa.

Käsiohjelmaa vilkuilemalla voi huomata, että projektin eteen on tehty valtavasti taustatyötä. Esityksessä on hyödynnetty sekä kirjallisia lähteitä että kyselyhaastatteluilla saatua tietoa.

Rauhanneuvottelija tuo mieleen Turun kaupunginteatterissa viime vuonna pyörineen Suoraa puhetta -esityksen, jossa näyttelijät esittivät kuuluisia ja vähemmän kuuluisia puheita enemmän tai vähemmän dramatisoituina versioina.

Rauhanneuvottelija on Kaupunginteatterin esityksestä ainakin kymmenen harppausta eteenpäin – harkitusti hyödynnetyt sitaatit toimivat esityksen teemallisina kiteyminä.

Rauhanneuvottelijan komiikka on railakasta, mustaa ja kuumottavaa. Siihen yhdistyy esityksen groteski luonne. Likaiset ja irvokkaat ravintolapöytäkohtaukset ja Maiju Tainion karut nuket kiinnittävät sodan maalliset ja kapitalistiset ulottuvuudet yleisön verkkokalvoille.

Rauhanneuvottelija sijoittuu keskelle konfliktia jonnekin päin Lähi-itää. Sisällissota on vaatinut kahdelta sodan osapuolelta sekä mittavia rahallisia tappioita että ihmisuhreja. Sodan päättymisestä neuvottelemaan saapuvat molempien osapuolten edustajat (Sirpa Järvenpää & Outi Sippola).

Puhutaan vuosisatoja jatkuneista rajankäynneistä. Neuvotteluja johtaa ulkopuolinen, puolueeton (ja suomalainen) rauhanneuvottelija (Alma Rajala). Kummallakin osapuolella on omat vaatimuksensa ja ehtonsa tulitauon sopimiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.

RN-web-1
Kuvassa: Tarjoilijat (Sirpa Järvenpää, Maria Laitila & Outi Sippola). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Esityksen premissinä toistuu lainaus Pekka Haaviston teoksesta Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja (WSOY, 2011): ”Sovitteluehdotus on aina osapuolille pettymys. Niin sen pitääkin olla”. Puolueettomuus tarkoittaa absoluuttista kompromissia, rauhanneuvottelijan tehtävä ei ole asettua heikomman vaan rauhan puolelle.

Toinen toistuva väite kuuluu, että rauhasta neuvotteleminen on kuin käsikirjoittamista. Vaikka esitystä onkin ryyditetty koomisin elementein, paistaa komiikan läpi se surullinen kaavamaisuus, jolla rauhaa(kin) tehdään.

Rauhanneuvottelijan työ on johtaa keskustelua, jakaa puheenvuoroja kuin repliikkejä ja puristaa neuvottelut rytmillisesti tasaväkisiin osuuksiin, jotka osapuolet pystyvät kumpikin nielemään.

Rauhanneuvottelija toteuttaa tuttua ja hyväksi havaittua kaavaa. Ensimmäinen puoliaika kehittää draaman kaarta vieden tarinaa eteenpäin, kun taas toinen puoliaika rikkoo kaaren systemaattisuuden. Psyyke hajoaa ja kokonaisuus pirstaloituu, kunnes lopuksi palaset taas kootaan yhteen muotopuoleksi mutta ehjää muistuttavaksi, symboliseksi kokonaisuudeksi.

Esityksen ohjannut Johanna Latvala on aiemmin ohjannut TEHDAS Teatteriin Sarah Kanen 4.48 Psykoosi -näytelmän nukketeatteriesityksenä. Latvalan kokemus synkistä aiheista ja ”aiheista, joista ei puhuta” näkyy myös Rauhanneuvottelijassa. Esitys on juuri niin pureva ja kiinni ajan hermoilla kuin kuvitella saattaa.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Tehdas Teatterin Rauhanneuvottelija tarjoaa kiinnostavan lähestymiskulman maailman konflikteihin mutta yrittää haukata liian suuren palan

Dave Lindholm: Sanat

9789510427682_frontcover_final_medium

Dave Lindholm: Sanat
Sanoituskokoelma, 315 s.
Johnny Kniga, 2017

Kun laulusanoituksia julkaistaan kirjoina, ikuinen ongelma on, etteivät sanat paperilla toimi sellaisenaan. Tarvitaan jotain enemmän, tarvitaan jokin hyvä perustelu, miksi juuri nämä tekstit on koottava kansien väliin.

Sanat on kokoelma musiikko ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholmin suomenkielisisä sanoituksia viideltä vuosikymmeneltä 1972–2016. Lindholm on edelleen aktiivinen lauluntekijä ja keikkailija, joka viime vuosina on jaksanut julkaista vähintään yhden albumin per vuosi.

Kuuluisan kynäniekan sanoituskokoelma ei kuitenkaan vältä sitä ongelmaa, mikä lajiin yleisesti liittyy; tekstit eivät kanna irrallaan musiikista. Pelkästään sanoja lukiessa jotkin aiemmin hyviltä vaikuttaneet kappaleet voivat alkaa jopa menettää kiiltoaan.

Lindholmin kohdalla kokoelman julkaisuun on silti muitakin syitä kuin fanien rahastaminen. Lindholmin vaikeista sanoituksista on helpompi saada selvää tekstimuodossa. Etenkin joillekin varhaisille lauluteksteille ominaisia piirteitä ovat monimerkitykselliset ja pitkät virkkeet, joiden hahmottaminen käy työstä.

Lisäksi Lindholmin laulutyyli on vain omiaan lisäämään sanoitusten hämärtymistä musiikin sekaan. Laulutekstit haluaa lukea paperilta heti kuultuaan kappaleen.

Sanat-kokoelmassa sanoitukset on järjestetty teemoittain, mutta hakemiston avulla sanoituksia voi seurata myös samalla kun kuuntelee musiikkia levyltä, mikä onkin mielenkiintoinen tapa lähestyä sanoituksia multimodaalisesti – samaan aikaan tekstin ja äänen välityksellä.

Teoksesta ei löydy minkäänlaista esipuhetta sanoittajalta itseltään tai kustannustoimittajalta, tutkijalta tai keneltäkään muultakaan asiantuntijalta. Mielestäni teoksen kokonaisuutta tukemaan olisi kaivattu muutakin kuin sanoitusten teemallista esitystapaa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös millaisia tulkintoja sanoituksista on tehty.

Jonkinlaiseksi perusteluksi kokoelman yksinkertaisuuteen kannen etuliepeeseen on kirjattu: ”Dave Lindholmin (s. 1952) suomenkieliset sanat vuosilta 1972–2016. Järjestettynä teemoittain, sarjoittain. Ei aikaa, ei paikkaa, ei levyjä. Sanat, ja vain ne. Fiilis.” Sanat eivät tekijöiden mukaan kaipaa sen tarkempaa selittelyä.

Laulutekstien selittäminen ja tulkitseminen onkin usein riskialtista puuhaa. Monet nuoruuden suosikkihitit ovat vesittyneet, kun joku on tullut kertomaan, mistä sanat ”oikeasti” kertovat. Populaarimusiikkiin kuuluu tietty sokea viehättyminen, joka estää kuulemasta kappaleita syvemmin ja tarkastelemasta sanoituksia kriittisesti.

Jo se että laulutekstit on järjestetty teemoittain auttaa kuitenkin hahmottamaan Lindholmin tuotannon yleisilmettä. Lähes puolet sanoituksista käsittelevät rakkautta joko positiivisesta tai negatiivisesta näkökulmasta.

Loput sanoituksista on koottu otsikon ”Elämä. Hidas & nopee” alle, mikä pitää sisällään laidasta laitaan sekä hyvin irrallisia aiheita että yleisinhimillisiä ja elämänkatsomuksellisia teemoja.

Ero vanhojen ja tuoreiden tekstien välillä ei aina ole selvä, mutta merkittävimmät tekstit ajoittuvat selvästi 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Uusimmat sanoitukset toistavat usein samoja aiheita ja teemoja kuin vanhat biisit mutta eivät enää yhtä oivaltavin sanankääntein. Oivaltavuuden tilalle on tullut varmuus ja kokemus.

Kun vertailee sanoitusten ilmestymisvuosia, voi nähdä jonkinlaisen kehityskaaren Lindholmin tuotannossa, vaikka teemoittainen esitystapa jokseenkin sitä häivyttää. Alkutuotannon monimerkitykselliset ja välillä jopa nonsenselta haiskahtavat tekstit muuttuvat vähitellen tyylitellymmiksi, pohditummiksi ja lopulta itsevarmemmiksi.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että sama vakaa ja itsetietoinen fiilis säilyy läpi tuotannon, vaikka musiikillisesti kappaleet saattavat erota toisistaan huomattavasti.

Sanoitukset eivät ole kuitenkaan aivan tasalaatuisia. Mukaan mahtuu muutama helmi, jotka Lindholmin tuotannossa on aiemminkin tunnustettu, kuten ”Pieni ja hento ote” ja ”Sitähän se kaikki on”. Tässä mielessä sanoituskokoelma ei yllätä. Merkityksellisimmät sanoitukset kulkevat käsi kädessä merkittävimpien biisien kanssa.