Heidi Herala: Peilinpitelijä

peilinpitelij_press_3_heini_inkeri
Kuva: Heini Inkeri

Heidi Herala: Peilinpitelijä
Teatteri Jurkan vierailunäytös
Turun kaupunginteatterissa 24.2.2017
Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala & Heidi Räsänen
Maalaukset: Markus Jäntti
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Rooleissa: Heidi Herala

Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu Marja-Liisa Vartion 1950-luvulla julkaistuihin runoihin. Heralan yhden naisen esitys käsittelee (tietenkin) naiseutta.

Naisen ruumis, äitiys ja vanheneminen ovat tämänkaltaisissa esityksissä jo jokseenkin kulutettuja teemoja, mutta Vartion runojen kautta tarkasteltuna aiheet saavat kiinnostavia myyttisiä piirteitä.

Lavalla töpöttelee aluksi muistisairas vanhus, joka istuskelee puutarhapaviljongissa juoden mehua nokkamukista ja höpisten omiaan. Äkkiä vanhuksen ilme muuttuu, silmiin tulee uutta elämänsäihkettä ja vanhuksesta kuoriutuu vankkasieluinen luonnonlapsi.

Peilinpitelijässä on pitkälti kyse dramatisoidusta runonlausunnasta, sillä teksti koostuu pääasiassa Vartion muuntelemattomasta lyriikasta. Herala tulkitsee runoja syvällä näyttelijän äänellä tuoden teksteihin väistämättä myös omaa naiseuttaan.

Teoksen nimellä viitataan Vartion ehkä tunnetuimpaan runoon ”Nainen ja maisema” esikoiskokoelmasta Häät (1952). Samaista runoa on lainannut myös Vilja-Tuulia Huotarinen koulutyttöjen aikuistumisesta kertovassa runokokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004).

”Nainen ja maisema” -runo kertoo naisesta, joka katsoessaan peiliin näkee vain selkänsä takana lepäävän maiseman. Runon puhuja kutsuu itseään peilinpitelijäksi ja hiustensuorijaksi. Tulkitsen runon kertovan luonnon ja naiseuden yhteensulautumisesta, mikä on teemana myyttisesti läsnä myös muissa Vartion tuotoksissa.

Esityksen lavastukseen kuuluu runsaasti Vartion runouteen kytkeytyviä motiiveja. On peilejä, morsiuspitsejä, kuusen havuja ja lintuhäkki. Peilit, pitsit ja häkki esiintyvät eräänlaisina vapauden riiston merkitsijöinä.

Lintuhäkillä ja havuilla viitataan myös Vartion runouden luontokuviin: ”[v]aan metsänä minä nousen / tasankona minä aukean” (”Nainen ja maisema”) ja ”[m]illoin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa” (”Vihreää sukua”).

Siinä missä Vartion runous on modernistiseen tapaan hyvin kuvallista, sisältyy Heralankin esitykseen kuvia ja kuvien maalaamista. Esityksen taustana toimivat Markus Jäntin kankaille maalaamat abstraktit (mielen)maisemat. Samalla esitys itsessään rakentaa tietynlaista naiskuvaa.

Jää kuitenkin ristiriitaiseksi, miten katsojan odotetaan tulkitsevan esityksen sanomaa. Onko peileihin kirjaimellisesti tunkeutuva nainen lopulta sinut ruumiinsa kanssa, vai maalataanko esityksessä kuvaa, jossa naiseus katoaa vanhenemisen ja ryppyyntymisen myötä?

Kun esityksen sanotaan kertovan naiseudesta, se kertoo silloin elämästä. Vanheneminen välttämättömänä osana elämää nousee lopulta esityksen keskiöön: ”ei tämä tanssi muuten lopu kuin / tanssimalla, tanssimalla” (”Tanssi”).

Puhuttelevaa-blogi: Nainen maailman peilissä

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s