Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

9789513185008_frontcover_final.jpg;jsessionid=h4z2xj0gajab1hraktrhz8ury

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Romaani, 223 s.
Tammi, 2015

Pauliina Vanhatalo ei voittanut Runeberg-palkintoa romaanillaan Pitkä valotusaika, mutta kyseessä oli hyvin varteenotettava ehdokas. Pitkä valotusaika on todella onnistunut monitasoinen kuvaus taiteilijan herkkyydestä ja ihmisen hauraudesta.

Romaani kertoo oululaisen valokuvaajan elämästä. Aarnin nuoruus 1960-luvun Oulussa ei liity mitenkään sosiaaliseen kanssakäymiseen tai kaveriporukoissa hengailun vaiheeseen. Aarni edustaa tuon ajan syrjäytymispotentiaalista nuorta. Sodanjälkeisessä maailmassa nuoret rankataan isien sotasaavutusten perusteella, eikä Aarnilla siinä kilvassa riitä panoksia.

Aarnin nuoruuden tarina kertoo pelastumisesta. Ahdistuksessaan hän olisi valmis jopa räjäyttämään koulunsa. Jotain sattuu kuitenkin tielle. Aarni pelastuu taiteellisen innostuksensa myötä. Valokuvaamisen avulla hän löytää uudenlaisen perspektiivin, jolla tutustua maailmaan. Kamera kaulassa roikkuen hän jättää Oulun taakseen ja lähtee opiskelemaan Helsinkiin.

Valokuvaamisen avulla kerrotaan Aarnin suhteesta kuvauskohteisiin ja muihin ihmisiin. Kameran avulla hän pystyy säilyttämään etäisyyden kuvattavaan kohteeseen. Pääasiassa hän kuvaa asioita, esineitä ja tapahtumia, mutta vähitellen Aarni uskaltautuu kuvaamaan myös ihmisiä. Niin hän tapaa tulevan vaimonsa.

Teos etenee vihjailevasti, loikkien ajallisesti edestakaisin. Rapiseva tulitikkuaski Aarnin taskussa kuvaa hermostuneisuutta ja viittaa tulenherkkään ilmapiiriin. Aarni on hiljainen ja rauhallinen luonne, mutta omalla herkällä tavallaan odottamattomasti käyttäytyvä ja piilevästi räjähdysaltis. Tulitikkuaski toimii jatkuvana muistutuksena nuoruuden aikeista ja viittaa syklin lailla tulevaan.

Teos hyödyntää paljon kameroihin ja valokuvaamiseen liittyvää sanastoa, ilmaisuja ja merkityksiä. Teoksen nimi Pitkä valotusaika kertoo Aarnin pitkäjänteisistä työskentelytavoista. 2000-luvulle tultaessa muut napsivat jo digikameroilla kymmeniä kuvia minuutissa, kun taas Aarni puurtaa edelleen filmien parissa ja kehittää itse kuvansa.

Kenties teoksen voidaan nähdä kritisoivan nykyajalle ominaista kiireellistä elämäntapaa. Modernin teknologian tuoma muutos on päinvastaisista odotuksista huolimatta tehnyt ihmisistä kiireisiä ja kärsimättömiä. Kuvien julkaisualustat ovat muuttuneet ja ennen kaikkea lisääntyneet. Valokuvaus on saanut uudenlaisia merkityksiä elämän dokumentointivälineenä. Aarni taas puhuu määrän sijaan kuvien laadun ja kuvaamisen tarkoituksellisuuden puolesta. Hän säästää filmiä ja nappaa kuvan vasta, kun on varma ilmaisun onnistumisesta ja välttämättömyydestä.

Olen kuullut sanottavan teoksen kansikuvasta, että se olisi oikein onnistunut. Kansikuva esittää sumeaa, rakeista valokuvaa vanhasta sillasta. Kuva on rosoisuudessaan hyvin kaunis ja kuvastaa Aarnin luonteelle ominaista haurautta ja etäisyyttä. Mielestäni kansikuva ei ole kuitenkaan täysin onnistunut. Sen heikkous piilee harmaissa sävyissä ja haaleissa väreissä, joiden vuoksi se jää helposti vaille huomiota. Lukija pystyy yhdistämään kansikuvan Aarin tarinaan vasta luettuaan teoksen.

Kirjan kansiliepeistä selviää, että Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut myös chicklit-kirjallisuuta pseudonyymin Veera Vaahtera alla. Lisäksi Vanhatalon kerrotaan opiskelleen luovaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Tämä ei tule yllätyksenä, sillä Vanhatalon tekstistä huokuu tietynlainen varmuus kirjoittajan tarinanhallitsemistaidoista.

Tämän kiintoisan ja nautittavan lukukokemuksen myötä jään mielenkiinnolla odottamaan Vanhatalolta maaliskuussa ilmestyvää uutta teosta Keskivaikea vuosi.

Turun Sanomat: Kurkistus kuvien taakse

Mainokset