Sanasinfonia – novelleja Sibeliuksesta

sanasinfonia

Sanasinfonia – novelleja Sibeliuksesta
Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen
Novelleja, 148 s.
Karisto, 2015

Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi on jo julkaistu monenlaisia kirjallisia teoksia. Onneksi mukaan on saatu mahtumaan myös paketti fiktiota. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat onnistuneet kerämään kasaan hyvin monimuotoisen ja yllättävän kokoelman Sibeliukseen tavalla tai toisella liittyviä novelleja.

Mukaan on kaapattu lyhyitä kertomuksia muun muassa Emmi Itärannalta, Olli Jaloselta, Petri Tammiselta ja Jarkko Martikaiselta. Jokaisessa novellissa sivutaan jollain tapaa Sibeliusta tai hänen tuotantoaan. Kirjoittajat ovat pitkälti pitäytyneet omaksumissaan tyylilajeissa. Itärannalta kokoelmaan on saatu hippunen spekulatiivista fiktiota ja Tammiselta taas taattua lakonista mustaa huumoria.

Petri Tammisen aloitusnovelli ”Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa” ja sitä seuraava Maritta Lintusen ”Rapallo” ovat ainoat suoranaisesti Sibeliuksesta kertovat novellit. Tammisen nerokas ajatus yhdistää Sibeliuksen kaljuuntuminen osaksi tämän inspiraation katoamista on toteutettu fiktiivisillä päiväkirjamerkinnöillä, joissa Sibelius pohtii elämäänsä hiustensa suhteen. Lintunen taas nostaa Aino Sibeliuksen puolisonsa rinnalle ja tuo esille kyseenalaisen puolen kansallissäveltäjästämme.

Sibeliuksen yksi tunnetuimmista sävellyksistä, Lemminkäinen-sarjaan kuuluva Tuonelan joutsen, saa myös osansa novellien fokuksena. Novelleista käy ilmi erilaisia tulkintoja kyseisestä sävellyksestä. Toisille Tuonelan joutsen merkitsee kuoleman hyväksymistä, toisille pyhä joutsen taas merkitsee tuonelan vartijaa, joka suojelee eläviä kuolleilta. Tuonelan joutsen esitetään novelleissa tunteita esiinnostattavana ja herkistävänä sävellyksenä, jolle jokainen kuuntelija antaa oman merkityksensä.

Sibelius sijoitetaan eri aikoihin eri tavalla. Anneli Kannon historiallisessa novellissa ”Syvä iskumme on” pääosaan nostetaan Sibeliuksen vähemmän tunnettu seuraaja Toivo Kuula. Emmi Itärannan novelli ”Luukanteleen kantaja” on taas jokseenkin päinvastainen kuvauksensa kannalta. Kyseessä on kokoelman ainut novelli, joka hyödyntää Sibeliusten aikalaisten tavoin symboliikkaa mutta yhdistää siihen nykykirjallisuudelle ominaisia fantastisia elementtejä.

Itärannan novelli on moniulotteisuutensa vuoksi ehkä kokoelman mielenkiintoisin tapaus. Sherlock Holmesia ja Supernaturalia imitoiva kertomus saattaa aluksi vaikuttaa turhanpäiväiseltä sadulta, mutta novelli kätkee kerrontaansa myös taitavasti rakennettua symbolisen kerroksellista henkilökuvausta. Lisäksi novelli kokonaisuutena on ihailtava sekoitus kalevalalaista mytologiaa, Sibeliusta ja spekulatiivisen fiktion traditiota.

Sanasinfonia aukeaa myös Sibeliusta tuntemattomalle tai kuuntelemattomalle lukijalle. Kuten esipuheessa kerrotaan, voi Sibeliuksen tuotantoon tutustua samanaikaisesti, kun tutustuu nykykirjailijoiden käsityksiin Sibeliuksesta. Onhan klassisin musiikin kuuntelun tieteellisesti todettu edistävän luetun tekstin vastaanottamista.

Mainokset

Maria Jotuni: Nähdä ja sanoa – mestarinovelleja

image.php

Maria Jotuni: Nähdä ja sanoa – mestarinovelleja
Toim. Marketta Kiviranta
Novelleja, 195 s.
Wikistudia, 2014

Marketta Kivirannan toimittama uusi kokoelma Maria Jotunin novelleista sisältää tekstejä useista Jotunin novellikokoelmista, kuten Suhteita (1905), Rakkautta (1907), Kun on tunteet (1913) ja Tyttö ruusutarhassa (1927). Mukana on lisäksi Helsingin Sanomien pakinapalstalla julkaistuja tekstejä sekä yksi postuumisti julkaistu kertomus ”Jouluyö korvessa” (1946).

Uudelleen koottu kokoelma on tarkoitettu pääasiassa koululaisten lukemistoksi ja opetusta varten. Novellien valintaperustelut vaikuttavat jotenkin yhtenäistäviltä. Monet kokoelmaan valituista novelleista edustavat Jotunin muutenkin hyvin yhtenäisestä tuotannosta sitä aihemaailmaltaan kaikkein tiiviimpää osuutta.

Novellien valinnassa on selvästi painotettu 1900-luvun alun naisen aseman kuvausta, mikä Jotunin tuotannossa yleisestikin on pääosassa. Nykyajan koululaisille novellit vaikuttavat todennäköisesti hyvinkin hämmentäviltä. Jotuni käyttää useasti tehokeinona kuvata naiset miehisinä persoonina ja miehisessä asemassa eli päinvastoin kuin todellisuudessa.

Nykyajan lukijassa novellit herättävät taatusti piinaavan ja herkistävän lukukokemuksen. Lukijan on helppo asettua henkilöhahmojen heikkoon ja kurjaan asemaan. Jotunin kirjoitustapa ikään kuin kerää lukijan empatiaa osakseen.

Ymmärrän hyvin, miksi Jotunia kannattaa yhä luetuttaa koululaisille. Ei vain siksi, että nykyajan nuoret oppisivat tuntemaan historiaansa vaan myös, jotta heidän empatiakykynsä lisääntyisi ja näkemyksensä avartuisivat.

Jotunikaan ei varmasti sovi kaikille, mutta niille, jotka siitä innostuvat on tämän teoksen jälkeen helppo suositella jatkolukemiseksi Jotunin alkuperäisiä novellikokoelmia, jotka nekin ovat helpostilähestyttäviä. Jotunin näytöksenomaiset, lyhyet novellit eivät ole kovin vaativaa luettavaa ja niiden pariin on helppo houkutella nuoria, jotka eivät normaalisti ole kovin hanakoita lukemaan perinteistä kaunokirjallisuutta.

Koululaisille ja kirjallisuudenopetukseen tämä uusi kokoelma soveltuu varmasti mainiosti. Sen sijaan muille Jotunista kiinnostuneille lukijoille suosittelisin paremmin Jotunin alkuperäiskokoelmiin tutustumista. Esimerkiksi Rakkautta ja Suhteita ovat molemmat kokonaisuutena jollain lailla mielekkäämpiä ja vaihtelevampia. Ne eivät yritä liikaa, toisin kuin kirjailijan parhaimmista paloista koottu uudelleenjulkaisu, jonka ainoana tehtävänä voidaan nähdä uusien lukijoiden huokutteleminen Jotunin aiempien teosten pariin.

Joka tapauksessa Jotunin lukeminen on mielestäni merkittävä kulttuuriteko ja suosittelen sitä jokaiselle. Harva ymmärtää, kuinka laadukasta kotimainen kirjallisuus on saattanut olla jo aivan 1900-luvun alkumetreillä. Vain lukemalla voi ymmärtää.

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti

9789515233592-edith-170x241

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
Tietokirja, 463 s.
Suom. Jaana Nikula

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on Edith Södergranin myyttiä käsittelevän väitöskirjansa ohessa työstänyt yleistajuisen mutta samalla kriittisen elämäkerran runoilijasta.

Edith Södergran oli yksi maamme tunnetuimmista modernistirunoilijoista, mutta hänen maineensa ja arvonsa tavataan muodostuneen vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Kriittisessä elämäkerrassaan Rahikainen tuo esille, kuinka Södergranista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat ja biografiset tutkimukset ovat perustuneet hatariin lähteisiin, kuulopuheisiin ja yksilöllisiin näkemyksiin.

Rahikainen nostaa esille kaksi nimeä, Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin, jotka molemmat ja etenkin jälkimmäinen, ovat hänestä olleet erityisen tähdellisessä asemassa luomassa tai pikemminkin säilyttämässä Södergranista muotounutta myyttistä mielikuvaa.

Sairautensa vuoksi Södergrania on kuvailtu usein sanoilla heikko ja hento, mutta jo Rahikaisen esille nostamat aiemmin julkaisemattomat kuvat Södergranista todistavat toisin. Tuberkuloosia hoidettiin Södergranin aikaan hyvin tuhdilla ruokavaliolla, mikä näkyi aikanaan selvästi runoilijan ulkoisessa olemuksessa.

Yksinäisyyteen taipuvuus, eristäytyneisyys, kuoleman odotus ja traaginen kohtalo ovat myös fraaseja, jotka Södergraniin herkästi yhdistetään. Rahikainen todistaa toisin. Hän tukeutuu alkuperäislähteisiin ja kirjoittaa Södergranin elämänilosta, innokkuudesta ja jopa tunkeilevuuteen yltävästä päättäväisyydestä. Näin Södergranista syntyy uudenlainen kuva hyvin päämäärätietoisena runoilijana.

Rahikaisen myytinpurkamisoperaatio on merkittävä erityisesti Södergranin kohdalla, sillä tämän runoja on jo pitkään taivuttu tulkitsemaan biografisesti, suhteessa runoilijan elämään. Niinpä osoittaessaan uudenlaisen totuuden Södergranista Rahikainen samalla vesittää useita Södergranin tuotannosta tehtyjä tulkintoja.

Edith – runoilijan myytti ja elämä ei ole suinkaan perinteinen elämäkerta, jos sitä sellaiseksi uskaltaa edes nimittää. Sen fokus on pitkälti Södergran-myytin tutkiskelussa ja avaamisessa. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä puoliskossa käydään läpi runoilijan elämä, kriittisesti alkuperäislähteisiin tukeutuen.

Toinen puolisko, eli noin puolet teoksesta kattava osio, käsittelee Södergranin jälkeistä aikaa, jolloin myytti runoilijasta pikku hiljaa alkoi muodostua. Toisin sanoen Södergran kuolee jo teoksen puolivälissä ja lopputeos käsittelee sitä perintöä ja mainetta, jotka Södergranista jäivät jäljelle hänen kuolemansa jälkeen.

Perinteistä elämäkertaa etsivä lukija saattaisi pettyä teoksen rakenteesta ja siihen valikoituneesta teemasta. Toisaalta teos tarjoaa lukijalle ajantasaista ja päivitettyä tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla.

Teoksen yhteydessä on hyvä kerrata Södergranin tuotantoa. Runot avautuvat uudella tavalla, kun lukija ei suoraan oleta kirjoittajan olevan murheen murtama, kuolemansairas ja fyysisesti sekä henkisesti heikko runoilija.

Yhtä hyvin voisi suositella oheislukemistoon kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä väitöskirjaa, jonka Vesa Haapala on Södergranin esikoiskokoelmasta kirjoittanut:  Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (SKS, 2005). Haapala keskittyy väistöskirjassaan Södergranin runouteen tämän persoonan sijaan ja avaa Dikter-runokokoelmaa perusteellisesti ja selväsanaisesti.