Mathura: Kimalaispäivä

978-952-260-362-3

Mathura: Kimalaispäivä
Runoja, 70 s.
Suom. Katja Meriluoto
Basam Books, 2015

Mathura-nimen taakse kätkeytyy virolainen runoilija Margus Lattik, joka on kotimaassaan ehtinyt olla mukana jo monessa. Virossa Mathura tunnetaan runojensa lisäksi muun muassa sanoituksistaan, kuvataiteestaan sekä käännöstöistään. Mathuraa on luonnehdittu ”paikalliseksi maailmanrunoilijaksi”. Kimalaispäivä on ensimmäinen runoilijalta suomennettu teos.

Runokokoelma on kuin nimensä, tai ainakin näennäisesti. Runoissa puhaltavat lempeät merituulet, suolaiset merenpärskeet pyöristävät rantakiviä ja linnut kiitävät kirkkaalla taivaalla. Keskikesä on nopeasti läsnä lukijan mielen maisemissa.

Runojen tunnelma on nostalginen. Aivan kuin puhuja tietäisi, ettei kesä kestä kuin hetken. Pian se jo viilenee syksyksi, eikä jää kuin muisto vain.

Monin paikoin runojen puheen sävy onkin muisteleva. Muistelu ja muisti kytkeytyvät runoissa ajallisuuden pohdiskeluihin. Ajallisuus taas linkittyy ihmisen elämänkaaren ja ikääntymisen vertailuun. Näin runojen teemat tukevat toisiaan ja saavat lopulta aikaan yhtenäisen kokoelman, vaikka aiheiden ja teemojen kirjo näyttää aluksi suhteellisen laajalta.

Runojen puhuja pohtii myös omaa runoilijuuttaan ja runouden merkitystä maailmassa. Paradoksaalisesti puhuja tulee myöntäneeksi, ettei kielen avulla voida tavoittaa todellisuutta, sillä elämä on sanoinkuvaamatonta. Puhuja ei kuitenkaan ole toivoton runouden suhteen. Kokoelmaa koossapitävänä ajatuksena voidaan nähdä, että runous on ainutlaatuista siinä missä elämä taas on ainutkertaista, mutta runous on myös ikuista, kun taas elämä katoavaista.

Runot sisältävät paljon luontokuvausta, mikä sekin kytkeytyy edellä mainittuun ajatukseen kielen kykenemättömyydestä ja voimattomuudesta kuvailla luontoa ja sen ihmeellisyyttä. Osittain runot lähentelevät Risto Rasan luontokuvauksia, joissa voidaan havaita vastaavanlaista luonnon edessä nöyrtymistä.

Jotkin ilmaukset tulevat hyvinkin lähelle Rasan esikoiskokoelmaa Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Rasa kirjoittaa: ”Ja metsä on kuin tuoksuja/ keitettäisiin.” ja Mathura vastaa: ”Ilma on ininästä tiine.” Molempien säkeissä ollaan aistikokemusten äärellä, Rasa vetoaa metsän tuoksuihin ja Mathura taas hyttysten ininään.

Yksinkertaisten luontokuvien avulla kerrotaan, kuinka luontokokemus on aistienvaraista. Luonto koetaan aistein, eikä sen kokemiseen tarvita ajattelua, siis sanallista toimintaa. Runoissa tuodaan näin esille, miten luonto ei kaipaa kielellistämistä, ei sanoja, eikä runoja.

Mathura kirjoittaa pitkälti proosarunoa, mutta osaa ujuttaa sekaan myös rytmitajuaan. Rytmi syntyy runoihin muun muassa vaihtelevan sanajärjestyksen ja toiston myötä. Monet runoista hivelevät korvia ääneen luettuina.

Näennäisesti kokoelma vaikuttaa hyvin yksioikoiselta keskikesän ylistykseltä. Toistuvien lukukertojen myötä yksioikoisuuden harha hälvenee ja taustalta paljastuu hyvinkin monipuolista pohdiskelua ajallisuudesta ja iättömyydestä. Vanhat ja kuluneet vuodenaikojen metaforat saavat kokoelmassa uuden mahdollisuuden.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s