David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Jacob de Joetin tuhat syksyä kansikuva

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Romaani, 560 s.
Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Sammakko, 2014

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on taatusti yksi merkittävimmistä Sammakon julkaisuista viime vuodelta. Teos on omalaatuinen, mutta liittyy samalla kiinteästi tämän päivän kirjallisuusilmiöihin.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on jo sivumääränsä puolesta lajinsa edustajakseen hyvin tyypillinen järkäle. Teos edustaa historiallista romaanikirjallisuutta, eikä poikkea siinä suhteessa tämän hetken trendeistä. Varmasti moni on jo huomioinut romaanien hurahtaneen pituuskasvun ja historiallisten aiheiden valtasuosion kotimaisessa kirjallisuudessa. Samat tekijät toistuvat käännöskirjallisuuden puolella.

Mitchellin romaani yhdistää suuren seikkailukertomuksen viehkeään rakkaustarinaan. Romaanissa seurataan hollantilaisen Jacob de Zoetin uran kehitystä vähäpätöisestä virkailijasta arvostetuksi virkamieheksi Hollannin kauppakomppanian kauppa-asemalla Dejimalla, Nagasakin edustalla. Tarina sijoittuu 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen. De Zoet edustaa tarinassa kunniallista ja rehellistä kristittyä, ulkomaalaista, joka kykenee sopeutumaan eristettyyn eloonsa vieraassa maassa ja vieraassa kulttuurissa.

Erilaisten kansojen ja kulttuurien väliset yhteentörmäykset liittyvät teoksen näkyvimpiin teemoihin. Hollantilaiset ja japanilaiset kommunikoivat keskenään ja ovat vuorovaikutussuhteessa toisiinsa miltei poikkeuksetta tulkkien välityksellä. Tulkeilla on arvaamattoman suuri valta ja merkitys valtioiden välisen kaupankäynnin mahdollistajina ja edistäjinä. Kahden kielen taito on jopa niin arvostettu ominaisuus, ettei tulkkien sallita opettaa japania hollantilaisille kauppamiehille.

Varsinkin eri uskontojen harjoittamistapojen erot tähdentävät kulttuurien eroavaisuuksia. Vastaavaa uskonnollista sanastoa ei aina löydy molemmista kielistä ja omia ajatuksiaan on toisinaan hankala selvittää, kun on kyse täysin erilaisista perinteistä ja ajattelutavoista.

     ”Mitä nuo valorykelmät ovat”, hän [de Zoet] osoittaa, ”tuolla kaupungin yläpuolella?”
     ”Lisää O-bon juhlia… miten sanotaan? Paikoissa, jonne haudataan ruumiita.”
”Hautausmailla? Ette ikinä pidä juhlia hautausmailla?” Jacob ajattelee gavotteja Domburgin hautausmaalla ja melkein nauraa.
     ”Hautausmaa on kuolleiden portti”, Ogawa sanoo. ”joten hyvä paikka kutsua sieluja elämän maailmaan. Huomisiltana pienet tuliveneet ajelehtivat meressä ohjaamassa sieluja kotiin.”
[…] ”Uskotteko todella”, Jacob kysyy, ”että sielut muuttavat tuohon tapaan?”
     ”Herra de Zoet ei usko, mitä hänelle kerrotaan, kun hän on poika?”
     Mutta minun uskoni on oikeaoppista, Jacob säälii Ogawaa, kun teidän taas on epäjumalanpalvontaa. […] Olen Kauppakomppanian työntekijä, Jacob muistuttaa itselleen, en lähetyssaarnaaja.

Japanilaiset on kuvattu teoksessa länsimaisiin verrattuna monesti luonnonläheisimpinä ja taikauskoisempina . Hollantilaiset puolestaan edustavat kehittynyttä kulttuuria, länsimaista tiedettä ja yhtenäistä uskontoa. Näin räikeä jaottelu pistää herkästi lukijan silmään ja mietityttää, onko kumpikaan lopulta toista parempi. Millainen on hyvä kansa tai hyvä yhteiskunta? Pitääkö olla edistynyt vai puhdas ja originelli? Ja ennen kaikkea, miksi näitä vastakkainasetteluja luodaan ylipäänsä?

Kun lähtökohtana on raju dikotominen asetelma, yhteentörmäyksiä muodustuu sekä kulttuurien että yksilöiden välille. Se mitä romaanilla myös ajetaan takaa, liittynee yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen ja leimaavien karakterisointien purkamiseen. Suurimmat yksilötason kiistat käydään pääosin länsimaiden edustajien keskuudessa. Japanilaiset eivät ota osaa länsimaisten riitoihin. Molemmilla on omat tapansa selvittää välinsä, eivätkä hollantilaiset kykene puuttumaan Japanin asioihin.

Tässä kohtaa Jacob de Zoet edustaa poikkeustapausta. Hän on sulautuja, joka rajoituksista huolimatta opettelee vieraan kielen ja puuttuu Dejiman ja koko Nagasakin asioihin. De Zoetista muodostuu kertomuksen myötä käytännön linkki kahden kulttuurin välille. De Zoet ei pelkää asettua edes omiaan vastaan vaan pyrkii käyttäytymään mahdollisimman epäitsekkäästi ja oikeudenmukaisesti jokaisessa tilanteessa.

De Zoetin motivaattorina toimii tietysti nainen – orientalismin osoittaman romantisoidun yhtenäiskulttuurin päähahmo, eksoottinen itämainen nainen, joka sekoittaa länsimaisen miehen pään. Jottei tässäkään kohtaa tarina menisi turhan kliseiseksi, nainen onkin länsimaisen lääketieteen opiskelija ja ammatiltaan kätilö, eikä siis edusta tuon ajan tyypillistä naiskohtaloa.

De Zoet seikkailee pääosassa myös teoksen toisessa pääjuonteessa eli suuressa ja kauniissa rakkaustarinassa, jonka toisena osapuolena on edellä mainittu kätilö Aibagawa Orito. Tähänkin rakkaustarinaan on tyypillisesti liitetty kolmiodraama. Epätyypillistä tälle kolmiodraamalle on se, ettei se sisällä ollenkaan draamaa, ei kilpakosimista, eikä kaksintaisteluita. Osapuolet vaikuttavat kaikki turhan järkeviltä ja hyväntahtoisilta sekä arvostavat toisiaan liian paljon hankaloittaakseen tilannetta entisestään.

Mitchell avaa lukijalle stereotypioihin ja ennalta-arvattavuuteen nojaavan maailman, mutta tekee sen sittenkin pilke silmäkulmassa, uudella ja odottomattomalla tavalla. Kirjoittajaa ei ehdi edes syyttää siitä, että hän tukee yhtenäistäviä ajatusmalleja, kun tämä jo tarjoaa lukijalle uuden näkökulman ja värittää mustavalkoisen tekstin.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on kieleltään ja kerronnaltaan hyvin runollinen romaani. Tekisi mieli sanoa, että teoksessa kaikella on jokin tarkkaan hiottu merkityksensä. Henkilöhahmojen kursivoidut ajatukset ovat kuin äänettömiä kuiskauksia, hyvin tiedostettuja ja usein lakonisia. Ne edustavat ikään kuin teoksen erillistä tasoa.

Toinen taso on omistettu luonnolle ja eläinkunnalle. Vesirajassa lentävät linnut pysäyttävät hetken, viivästyttävät tapahtumien kulkua ja hiljentävät maalatun maiseman: ”Töyhtöhyypät lentävät kivikkoisen lahden yli: niiden siipien kärjet koskettavat pintaa, tippuvat vettä ja väreilevät.”

Pysäyttäviä saattavat olla myös yksittäiset virkkeet, jotka katkovat soljuvaa kerrontaa tai päättävät jonkin mystisen hetken: ”Nuotit ovat seittimäisiä ja tähtikirkkaita ja lasista kudottuja.” tai ”Musiikki herättää äkillisen kaipauksen, jonka musiikki lauhduttaa.

Jos lukisin tänä vuonna vain yhden järkälemäisen historiallisen romaanin, ei harmittaisi ollenkaan, että se olisi nyt tässä ja jo luettu.

Helsingin Sanomat: Historiallinen romaani ja paljon enemmän
Turun Sanomat: Historiallisen romaanin aatelia

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s